Avoin kirje Tampereen yliopiston hallitukselle

Arvoisa Tampereen yliopiston hallitus ja rehtori

En perjantai-iltana ollut uskoa silmiäni lukiessani Aamulehden uutista uuden Tampere3-yliopiston nimestä. En myöskään ole ainoa, vaan omassa sosiaalisen median kuplassani nimi Tampere yliopisto, niin kuin se oli kirjoittettu alkuperäiseen uutiseen, ja lähes yhtä lailla lauantaiksi korjattu muoto Tampere-yliopisto, on herättänyt kahdenlaisia reaktioita. Huomattakoon, että kupla ei rajaudu pelkkiin kielentutkijoihin, vaan esimerkiksi uutisen äärelle minut ohjasi tietoturva-alalla toimiva puolisoni, joka oli löytänyt sen kollegansa kautta.

Tyypillisin reaktio on ollut täydellinen tyrmistys. Miten omamme kaltainen Suomen mitassa jo kunnianarvoisan ikäinen yliopisto on päätynyt selvästi kotimaisen nimikäytännön vastaiseen nimiasuun? Yliopiston identiteetin ja imagon kannalta ratkaisu on ilman muuta vahva kannanotto, muttei ollenkaan sellaiseen suuntaan kuin olisi odottanut. Mielikuvat, joita nyt luodaan, viittaavat lähinnä oppimattomuuteen, oman historian ja kulttuurin hylkäämiseen sekä itsetunto-ongelmiin.

Tarkoittaako Tampere3-mallinen kansainvälisyys siis sitä, että luovumme oman kielemme mukaisista rakenteista ja korvaamme ne uusilla, jotka kyllä päällisin puolin muistuttavat englanninkielisiä mutteivät lähemmin tarkasteltuina noudata edes niitä? Suomalaista kansainvälisyyttä on vanhastaan tavattu pilkata tankeroenglannilla; nyt olemme ilmeisesti ottamassa puolikielisyyden osaksi omaa identiteettiämme.

Toinen reaktio, jota olen nähnyt erityisesti muutamien muissa yliopistoissa työskentelevien tuttavieni kommenteissa, on hienoinen vahingonilo. Tampereen yliopisto on hyvää vauhtia tekemässä itsestään naurunalaisen, ja on vaikea kuvitella, että tämä auttaisi meitä pyrkimyksissä luoda uudesta yliopistosta edes kansallisesti arvovaltaista saati kansainvälisesti vakavasti otettavaa toimijaa. Alkuaan uutisoitu Tampere yliopisto antaa kuvan alakoulutasoisesta kirjoitustaidosta, korjattu Tampere-yliopisto puolestaan siitä, että yliopisto olisi olemassa lähinnä Tamperetta tutkiakseen.

Järkyttyneimpiä tuntuvat olevan suomen kielen ammattilaisten lisäksi oman yliopistomme työntekijät. Tähänastisten kommenttien perusteella pitäisin todennäköisenä, että nimivalinta houkuttelee senkaltaiseen kansalaistottelemattomuuteen, jossa ehdotettua nimeä käytetään jatkossakin yliopistojen vakiintuneen nimeämiskäytännön mukaisessa muodossa Tampereen yliopisto – kieltämättä itseänikin hävettää ajatus, että joutuisin tunnustamaan olevani töissä ”Tampere-yliopistossa”. Seurauksena on sekavuutta, joka ei ainakaan paranna sen paremmin uuden yliopiston julkisuuskuvaa kuin yliopistolaisten sitoutumistakaan.

Vetoan Teihin, että harkitsisitte vielä kantaanne. Jo Tampereen teknillisen yliopiston esittämä Tampereen uusi yliopisto on selvästi parempi nimi, vaikka sekin herättää muutaman vuosikymmenen aikajänteellä hilpeyttä. Tampereella ainoana sijaitsevan, kansallisesti huipputasoisen ja kansainvälisestikin kunniakkaan yliopiston nimeksi Tampereen yliopisto olisi tietenkin ylivoimaisesti luontevin.

Ystävällisen toiveikkaasti

Yliopistojen ulosohjaus

Tänään osui silmiin – sosiaalinen media on tässä suhteessa voimallinen – kaksi vallan mielenkiintoista kirjoitusta.

Helsingin yliopiston professori Heikki Patomäki kirjoitti yliopistolain tavoitteista ja niiden toteutumisesta blogikirjoituksen, jonka lopuksi totesi: ”Evidenssi siis viittaa siihen, että yliopistojen autonomian ja toimintamahdollisuuksien lisäämisellä on ollut lähinnä vain se merkitys, että yliopistoimintojen kaupallistamisesta ja varsinkin henkilöstön irtisanomisesta on tullut aiempaa helpompaa”. Kirjoitus on selkeä, perusteellinen ja johtopäätöksensä perusteleva, vaikkei ainakaan yliopistomaailmassa sisällä olevalle mitenkään yllättävä. Tätä lukemalla oli hyvä aloittaa työpäivä.

Kotimatkalla junassa löytyi tamperelaisen Juhana Suoniemen kirjoitus Tampereen yliopiston sekä opetus- ja kulttuuriministeriön välisistä tulosneuvotteluista. Siihen on kopioitu ministeriön neuvottelujen pohjaksi lähettämä muistio, joka on vuotanut julkisuuteen. Muistiossa todetaan muun muassa: ”Tampereen yliopistossa on joitakin kansainvälisesti korkean tason tutkimusaloja, mutta yliopistossa on myös paljon opiskelija- ja tutkintomääriltään pieniä koulutuksia. Huolena on, että näillä aloilla ei muodostu alan kehittymisen kannalta riittävän vahvoja osaamiskokonaisuuksia.”

Otan mielenkiinnon vuoksi tässä esiin pari tieteenalaa, joita ministeriö epäilee elinkelvottomiksi. Kumpikaan ei kuulu omiin aloihini.

Filosofia: IV portaan henkilötyövuosia 2,3, osuus 6 % koko maan henkilötyövuosista, osuus 4 % kilpaillusta tutkimusrahoituksesta

Vertailun vuoksi vuonna 2014 tehty tutkimuksen kansainvälinen arviointi kuvailee tutkimuksen laatua kansainvälisellä mittapuulla näin: ”The research output of the Philosophy section is widely recognized to be of a very high standard, and it is clearly growing in volume in recent years. The likely trajectory is very promising indeed – –”.

Suosituksiin puolestaan kuuluu tämmöinen: ”In order to sustain research excellence and substantial impact, we recommend that UTA continue to support the Philosophy section in its breadth of approach and coverage.”

Kirjallisuustiede: IV portaan henkilötyövuosia 2, osuus 6 % koko maan henkilötyövuosista, osuus 4 % kilpaillusta tutkimusrahoituksesta

Kansainvälinen arviointiraportti aloittaa tutkimuksen laadun kuvailun näin: ”The quality of the Unit’s disseminated research, as evidenced by recent publications, is mostly very high, including a number of substantial items (among those to which our attention was directed) that are excellent by international standards.”

Tulevaisuuden potentiaalia arviontiryhmä kuvailee tähän tapaan: ”As delineated above, the research conducted by the UoA and its thematic subgroups is highly promising in terms of its research agenda, quality of research, scientific and societal impact, and research environment. The Panel is convinced that the UoA has great potential and could become a catalyst and hub for generating successful internal collaboration across the Schools.”

Vaatimusta suuriin yksikkökokoihin perustellaan sillä, että näin tutkimuksella on mahdollisuus kehittyä maailman mitassa huipputasoiseksi. Tätä tavoitetta voi aika perustellusti pitää hiukan yksipuolisena, mutta jos ministeriö ja poliittinen ilmapiiri haluaa mahdollisimman suuren osan suomalaisesta tutkimuksesta maailman huipulle, sopisi odottaa tiettyä johdonmukaisuutta. Nyt lakkautusuhka laajennetaan koskemaan sellaisiakin tieteenaloja, jotka nimenomaan on arvioitu kansainvälisesti huipputasoisiksi. Olennaista ei olekaan kansainväliselle huipulle pääseminen vaan yksiköiden koko.

Kokoon perustuva mittaristo ei koske pelkästään tutkimusta. Ministeriö pitää nimittäin tutkintomääriltään liian pieninä muiden muassa slaavilaisia kieliä (osuus 40% koko maan tutkinnoista) ja teatteritiedettä (osuus 49% koko maan tutkinnoista). Absoluuttiset määrät tietysti ovatkin molemmilla pieniä, mutta vääjäämättä herää ajatus, että pienet tieteenalat ovat kaiken kaikkiaan lakkautuslistalla nimenomaan siksi, että ovat pieniä.

Kaiken innovaatiopöhinän keskellä poliitikoilta tuntuu unohtuvan, että innovaatiot tapaavat syntyä heterogeenisissa ympäristöissä. Suuret samaan alaan keskittyvät yksiköt sen sijaan eivät ole tässä suhteessa kustannustehokkaita, päin vastoin koon kasvaessa kasvaa myös sisäänpäinlämpiävyyden riski. Jos todella haetaan sitä, mitä hallitus väittää uudistuksillaan hakevansa, pienten keskenään yhteistyötä tekevien tieteenalojen verkosto on nimenomaan tavoittelemisen arvoinen rakenne. Vastaavasti monipuolinen ja myös pienet tieteenalat kattava koulutustarjonta on tapa varmistaa, että tulevaisuuden työelämässä voi syntyä tällaista innovatiivisuuden edellyttämää monimuotoisuutta.

 
”Ministeriö odottaa yliopistojen täydentävän sopimusneuvotteluaineistoa konkreettisilla ja mahdollisimman laajavaikutteisilla rakenteellisen kehittämisen toimenpiteillä ja näiden ajoituksella siten, että niillä voidaan merkittävästi vahvistaa korkeakoululaitoksen kansainvälistä kilpailukykyä.”

Suomessa on suhteessa väkilukuun toiseksi eniten maailman 500 parhaan joukkoon luokiteltuja yliopistoja. Tästä on paha enää parantaa, mutta suunta alas on helppo ja selvä.

Miksi Suomen vaakunassa komeilee afrikkalainen kissapeto?

Lainasin tähän kirjoitukseen otsikoksi Tiede-lehden tuoreen numeron (8/2015) pääkirjoituksen alaotsikon. Lehden päätoimittaja Jukka Ruukki pohdiskelee Suomen kansalliseläimiä ja tuumii, että tärkein – hirvi – puuttuu joukosta. Komea se onkin, ei siinä mitään. Mutta se leijona, senkin tarina on mielenkiintoinen. Jäljet johtavat 1500-luvun lopun valtiolliseen propagandaan.

Joskus vuoden 1580 tienoilla Ruotsin kuningas Juhana III otti itselleen Suomen suuriruhtinaan arvonimen, ja yleensä syyksi on arveltu Iivana IV:n (sen Julmaksi nimitetyn) kanssa pidettyä nokkapokkaa. Kun tsaari oli Moskovan suuriruhtinas, kuninkaallekin piti saada samantasoinen kakkostitteli. Oma vaikutuksensa oli ehkä myös sillä, että Juhanan edesmennyt lanko Sigismund II oli ollut sekä Puolan kuningas että Liettuan suuriruhtinas.

Kun Suomesta tehtiin suuriruhtinaskunta, vaikka vain nimellisesti, sille piti tietysti saada myös ikioma vaakuna. Juhana oli Suomen herttuana ollessaan käyttänyt ”Etelä-Suomen” ja ”Pohjois-Suomen”, nykytermein Varsinais-Suomen ja Satakunnan, vaakunoista koottua yhdistelmävaakunaa. Uutta suuriruhtinaskuntaa (ja isä-Kustaan hautamonumenttia) varten suunniteltiin uusi, jolla oli selvä sisältö.

Suuri osa Suomen vaakunan keskeisistä elementeistä on peräisin Karjalan vaakunasta. Siinähän, kuten tunnettua, levypanssariin puettu suoraa miekkaa heiluttava käsi ja rengaspanssariin puettu sapelia kalisteleva käsi taistelevat keskenään kruunusta. Ikiaikainen tulkinta tälle on, että Ruotsi ja Venäjähän ne siinä riitelevät Karjalasta. Kaikki nämä, väritystä myöten, on otettu myös Suomen vaakunaan. Enää puuttuu leijona, eikä sitäkään tarvitse kaukaa etsiä.

Ruotsin suuri valtakunnanvaakuna oli jo ennen Vaasojen aikaa vakiintunut nykyisen kaltaiseksi. Keskellä sydänkilvessä näkyvä kuningassuvun vaakuna on luonnollisesti harvakseltaan vaihtunut, mutta sen takana oleva nelijakoinen kilpi on pysynyt samana 1400-luvun loppupuolelta saakka. Ensimmäisessä ja neljännessä neljänneksessä on varsinainen Ruotsin vaakuna, sinisessä kentässä kolme kultaista kruunua. Toisena ja kolmantena neljänneksenä puolestaan on muinaisten Folkunga-sukuisten kuninkaitten perua muunnelma Birger Jaarlin vaakunasta: sinisessä kentässä kolme hopeista aaltokoroista vastajännettä ja niiden päällikkeenä – kultainen kruunupäinen leijona.

Suomen vaakuna on jatkoa Karjalan vaakunan kertomalle tarinalle. Kiista rajamaakunnasta on loppunut, ja voittajaksi noussut Ruotsin leijona on painanut kruunun päähänsä ja tuulettaa omalla miekallaan samalla kun tanssii voitontanssiaan Venäjän sapelin päällä.

Pari vuosisataa myöhemmin koko komeus päätyi osaksi Venäjän keisarikunnan suurta valtakunnanvaakunaa. Sellaista se on.

Puhdas suomalaisuus?

Sosiaalisen median ja vähän jo perinteisemmänkin uutisoinnin puheenaiheeksi on viikonloppuna noussut Facebook-päivitys, jossa perussuomalainen kansanedustaja kaipaa kansallismielistä vallankumousta. Aiheesta on ehditty kirjoittaa yhtä sun toista ainakin vihapuheen, kansanedustajan velvollisuuksien, puolueen ja valtakunnan julkisuuskuvan ja perustuslain näkökulmista.

Olen tähän ikään mennessä ehtinyt äänestää muiden ohessa myös vihreää, vasemmistoliittolaista ja perussuomalaista ehdokasta, ja vaikka minulla poliittisiakin mielipiteitä on, en nyt haluaisi niitä kauheasti tuoda esille. Sen sijaan näkökulmani pohjaa sellaiseen alaan, joka vanhastaan on leimattu kansalliseksi tieteeksi. Tässä omassa akateemisessa kuplassani ihmettelen lähinnä, mihin tämä suunnaton kaipuu kohdistuu. Mikä on se myyttinen kansallinen yhtenäiskulttuuri, johon pitäisi palata, ja milloin meillä täällä sellainen oli?

Eri puolilla Suomea on vanhastaan eletty hyvin eri lailla, ja eletään edelleenkin. Kaupunkien ja maaseudun välinen raja on vanha – keskiajalla laitkin olivat erilliset – mutta edelleen niin jyrkkä, että helsinkiläisen on väliin vaarallista kertoa, mistä on kotoisin. Nykyinen suomen yleiskieli on vajaan puolentoista vuosisadan ikäinen, ja murre-erot ovat edelleen selvästi näkyvissä, vaikka television keksimisen jälkeen ovatkin alkaneet tasoittua. Pohjois-Ruotsissa ja Pohjois-Norjassa pidetään nykyisin itsenäisinä kielinään sellaisia, joita vielä minun opiskeluaikoinani opetettiin suomen murteiksi.

Jos katsotaan Suomen (tai suomen) sisäistä kulttuuri- ja kielivaihtelua kauemmas selvästi vieraaseen, tilanne ei helpotu yhtään. Suomalaisilla on aina ollut kontakteja ulkomaailmaan, ja kulttuurivaihto on ollut vilkasta. Kansallisromantikot kävivät innokkaasti Keski-Euroopassa sekä saamassa että antamassa vaikutteita, ja 1700-luvulla löydetty suomalais-ugrilaisen kielikunnan yhteys uutisoitiin turkulaisessa lehdessä tuoreeltaan. Olavi Maununpoika toimi 1400-luvun puolivälissä hetken Pariisin yliopiston rehtorina, ennen kuin palasi kotimaahansa ja päätyi Turun piispaksi. Edellä mainitsemani suomen yleiskielikin on paljolti 1800-luvun ruotsinkielisen helsinkiläissivistyneistön tuotos.

Suomalaisista merkkihenkilöistä jopa Perkele on maahanmuuttaja, syntyjään balttilainen ukkosenjumala. Kantasuomalaisilla ei ollut antaa koulutusta vastaavaa työtä, ja niin tämä lähtömaassaan korkeasti kunnioitettu yläluokan elintasopakolainen joutui tyytymään matalan tason töihin. Tai no, ehkä lienee luontevampaa etsiä selitystä sellaisesta monikulttuurisesta yhteisöstä, jossa alkuperäinen tehtävä tunnettiin – pari viikkoa sitten telttaillessa alkoi minultakin irrota sateen- ja ukkosenjumalalle rukous: ”Perkele, älä nyt enää viitti!”

Kaivattu kansallinen yhtenäisyys on näköharha. Sitä ei missään vaiheessa ole ollut olemassa, vaan suuri osa perisuomalaisiksi ajatelluista kulttuuri-ilmiöistä on syntynyt nimenomaan monikulttuurisen vuorovaikutuksen kautta. Myös suomi kielenä on syntynyt tällaisten kontaktien kautta. Mutta kuka tietää, ehkä seuraava vaihe pakkoruotsin vastustamisessa on, että liikkeen äärisiipi alkaa vaatia paluuta germaanikontakteja edeltäneeseen puhtaaseen kieleen. Siihen siis, josta suomen ja monen muun ohella haaroivat omaan suuntaansa myös saamelaiskielet.

Lisensseille on tarvetta

Olen alkusyksyn mittaan päässyt työni puolesta seuraamaan jatko-opiskelun järjestelyjä muutamastakin eri näkökulmasta. Tutkijakoulutus on juuri nyt melkoisen myllerryksen keskellä, kun kansallisista tohtoriohjelmista luovutaan ja tilalle rakennetaan yliopistojen omiin tutkijakouluihin pohjautuvaa järjestelmää. Muutos ei ole vallan kitkaton, mutta nyt en kirjoita siitä: vielä koulutuksen järjestelyjä isompi kysymys on, miten jatko-opiskelun tarkoitus nähdään.

Nykyisin koulutuksesta puhutaan sellaisella kielellä, jossa jatkotutkinto on yliopistolle suorite ja jatko-opintojen ohjaus resurssien käyttöä. No hyvä, kyllähän näinkin voi ajatella. Olennaista olisi kuitenkin ajatella myös sitä, miksi tällaisia suoritteita mitataan. Mitä hyötyä jatkotutkinnosta on opiskelijalle, mitä yhteiskunnalle ja mitä yliopistolle? Millainen jatkotutkinto on hyödyllinen kenenkin kannalta?

Jokseenkin kaikki nykyinen jatko-opintoihin liittyvä kirjoittelu lähtee siitä, että tavoitteena on tohtorintutkinto ja tutkijanura. Tältä pohjalta myös oman yliopistoni vararehtori on jo pari vuotta sitten tuuminut, että jatkokoulutettaviksi kuuluisi ottaa noin 5–10% valmistuvista maistereista. Tämä kuulostaa vallan järkeenkäyvältä, samoin kuin huoli ikiopiskeiljoiden sitoutumisesta ja ohjauksesta. Tunnustan ihan auliisti itsekin ihmetelleeni oman tohtoriohjelmani kirjanpidossa jatko-opiskelijaa, jolle merkitty ohjaaja on kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Kokonaisuutena uuden järjestelmän järkevyys edellyttää siltikin, että lähtöoletukset pitävät paikkansa.

Olen kuluneen kuukauden aikana keskustellut neljän ihmisen kanssa mahdollisista jatko-opinnoista Tämä on aika iso määrä, kun ottaa huomioon virallisen tavoitteemme 0,7 tohtoria vuodessa. Toisaalta vain kahdella oli mielessä sellainen tutkijanura, johon nykyinen tohtorikoulutus on suunniteltu, toiset kaksi eivät tähän muottiin ainakaan ilman muuta sovi.

Yhtenä jatko-opintoja harkitsee henkilö, joka on tehnyt pitkän työuran ja sen aikana nähnyt selvän tarpeen tietyn tutkimuksen tekemiseen. Maisterintutkinto ei kuitenkaan aivan kokonaan riitä omaehtoiseen tutkimukseen, vaan yliopistolta olisi hyvä saada tukea. Kun lisäksi aihe aivan selvästi vaikuttaa opinnäytteen laajuiselta, tuntuu luontevimmalta tehdä työ jatkotutkinnon muotoisena eikä esimerkiksi yhteishankkeena.

Aiemmalta ohjaajalta perimäni graduntekijä puolestaan on hädissään, kun työ ei millään tunnu loppuvan ja maisterintutkinto pitäisi saada valmiiksi, että on pätevä vakituiseen opettajanvirkaan. Lähemmin tarkasteltuna jo ensimmäinen kolmesta kyselyaineistosta näyttäisi olevan aika lailla pro gradu -tutkielman kokoinen. Kun kuitenkin alkuperäisenä ajatuksena oli vertailla kolmea hiukan erilaista oppilasjoukkoa ja myös muut kaksi aineistoa on sekä kerätty että alustavasti käsitelty, tuntuu pöhköltä jättää työ lopullisesti kesken.

Kumpaakin näistä kahdesta olisi menneessä maailmassa ollut helppo lähteä ohjaamaan. Työn ohessa olisi ehkä syntynyt lisensiaatintyö, ehkä väitöskirjakin – vähän sen mukaan, kuinka pitkälle into riittää ja miten päivätyö antaa myöten. Liian laajaksi paisuneesta pro gradu -tutkielmasta taas olisi mainiosti voinut jättää viimeiset kaksi kolmannesta lisensiaatintyöhön, jonka niin ikään olisi voinut saattaa loppuun vähitellen opettajantyön ohessa. Molemmat työt ovat vielä kaiken lisäksi sellaista käytännönläheistä ja hiukan soveltavaa tutkimusta, jolla olisi sitä paljon puhuttua yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Jostain syystä kuitenkin yliopistojen tavoitteeksi on asetettu tuottaa mahdollisimman vähin kustannuksin ”oikea” määrä tutkijanuralle tähtääviä tohtoreita. Väitän, ettei moinen ole yhteiskunnan eikä opiskelijoiden etujen mukaista; yliopistonkaan etu se ei ole kuin sikäli, että nykymallin mukainen rahoitus on sidottu mielivaltaisesti asetettuihin tuotantotavoitteisiin.

Kaipaan sellaista lisensiaatintutkintoa, joka saisi olla tohtorintutkintoa hiukan ammatillisemmin suuntautunut itsenäinen jatkotutkinto ja jota saisi tarjota todellisena vaihtoehtona ilman keinotekoisen pieneksi puristettua opiskelijakiintiötä.

Tiedettä vai taidetta?

Silmiini osui Helsingin sanomien pääkirjoitus, jonka olennainen sisältö tuntuisi olevan, että kouluissa opetetaan liian vähän matematiikkaa ja liian paljon taito- ja taideaineita. Olen sen kirjoittajan Matti Tyynysniemen kanssa vallan samaa mieltä siitä, että koulun olennainen tehtävä on kasvattaa oppilaat ajattelemaan itse eikä vain soveltamaan muiden ajatuksia. Käytännön ehdotukseen sen sijaan en voi yhtyä.

Väite, että matematiikka olisi kouluaineista se, joka parhaiten kehittää ajattelukykyä, on minulle vanhastaan tuttu, ensi kerran törmäsin siihen joskus neljännesvuosisata sitten opiskellessani tietojenkäsittelytiedettä. Tuolloin väitteellä perusteltiin sitä, miksi matematiikkaa kuului opintoihin pakollisena sivuaineena silloinen cum laude approbatur -oppimäärä, nykytermein aineopinnot – siis määrä, joka riittää matematiikan opettamiseen koulussa. Sittemmin entinen kotilaitokseni on väljenyt vaatimuksia olennaisesti ilman, että valmistuneiden ajattelukyky olisi kärsinyt.

Ylioppilasaineita vuosikaudet arvioinut äitini tuumi joskus, että oikeastaan äidinkielen koe mittaa hyvin selvästi myös ajattelukykyä. Aivan täysin en tätäkään väitettä allekirjoita, mutta hiukan vastaavasti olen kandidaatintutkinnon kypsyysnäytteitä lukiessani törmännyt tuolloin tällöin kirjoituksiin, joissa muuten selvästi lahjakas opiskelija ei osaa esittää ajatuksiaan millään muotoa ymmärrettävästi. Pahimmassa tapauksessa tekstikappaleen ainoa tolkullinen osa on ollut sen keskeltä löytynyt matemaattinen kaava. En silti väitä, että äidinkieli olisi oppiaineista se, joka parhaiten kehittää ajattelukykyä; sen sijaan uskallan kyllä väittää, että erinomaisetkin ideat jäävät merkityksettömiksi, ellei innovaattori osaa esittää ajatuksiaan muille edes auttavasti.

Kouluaineiden tärkeyttä voi lähestyä toiseltakin kannalta. Kun muistelen, mitä kaikkea koulussa opetettiin, mieleeni palautuu hyvin vähän turhaa. Matematiikkaa ja kieliaineita olen tarvinnut opinnoissani ja niitä seuranneella työurallani. Historialle, muille humanistis–yhteiskunnallisille aineille ja luonnontieteille on niinikään löytynyt käyttöä. Akateemisen toimistotyöläisen on myös hyvä tietää, miten jakoavainta ja silmäneulaa käytetään, ja jopa koulussa syvästi inhoamaani liikuntaa olen sittemmin oppinut arvostamaan. Kun tämän kirjoituksen pohjana oli kysymys ajattelun kehittymisestä, huomautan vielä, että muutamat spatiaalisen ajattelun ja hahmottamisen alueet kehittyvät erityisen hyvin sellaisten kaavojen parissa, joiden soveltamiseen käytetään ompelukonetta.

Tarkoitukseni ei tässä millään muotoa ole mollata matematiikkaa, etenkään kun omakin tutkimukseni on paljolti laskennallista. Kun peruskoulu ja lukio kuitenkin ovat yleissivistäviä kouluja, niiden opetuksessa on löydettävä tasapaino eri oppiaineiden välille. Matematiikka on tärkeää, mutta niin ovat taito- ja taideaineetkin. Vastakkainasettelun aika on ohi, taannoista presidentinvaalikampanjaa lainatakseni.

Stadin nimi

Joskus opinnäyte herättää ajatuksia muustakin kuin varsinaisesta aiheestaan.

Yksi viimekeväisistä kandidaatintutkielmista käsitteli pieksämäkeläisnuorten murreasenteita ja -käsityksiä. Valmista työtä lukiessa pisti yllättäen silmään yksi esimerkkilause: lukiolaistyttö arveli puhekielensä muuttuneen hiukan, koska hänellä ”on ystäviä Stadissa”.

Jotenkin olen tähän asti aina hahmottanut stadin pohjimmiltaan yleisnimeksi, jota tietyissä tilanteissa käytetään erisnimen tapaan. Siis että tässä olisi ihan samasta ilmiöstä kyse kuin siinä, miten joskus lapsuudessani oli tapana matkustaa Espoon kauppalasta (ja vähän vielä kaupungistakin) Kaupunkiin. Siinä kieliyhteisössä, jossa kaupunkia on vanhastaan sanottu stadiksi, Kaupungilla ei oikeastaan ole voinut tarkoittaa mitään muuta kuin Helsinkiä.

Pieksämäkeläisnuoren sanomana Stadi kuulostaa minun korvaani kummalliselta. Ei siksi, etteikö Helsingin slangista peräisin olevaa sanastoa voisi levitä ympäri Suomea, vaan siksi, että en oikein osaa mieltää Helsinkiä prototyyppiseksi kaupungiksi enää ihan noin kaukana landella. Sitä paitsi stadi se on Pieksämäkikin, vaikka snadi stadi.

Ilmeisesti olen kumminkin vähän vanhakantainen. Jo pitkäänhän on väännetty kättä siitä, saako oikea stadilainen puhua Hesasta vai paljastaako tuon nimen käyttö käyttäjänsä vastikään junasta pudonneeksi. Historiallisesti kuitenkin alkuasukkaat ovat käyttäneet kumpaakin nimeä, vaikka Stadi onkin vallannut alaa jo puolen vuosisadan verran, vähän siis pidempään kuin olen ollut tilannetta seuraamassa.

Kaikesta huolimatta uskallan edelleenkin olla itse sitä mieltä, että Hesa on näistä se varsinainen nimi ja että Stadista puhuminen sisältää ajatuksen, että puhujan lähipiirissä on yksi Kaupunki ylitse muiden. Näinkin ajateltuna tietysti valinta erottelee Helsingin vaikutuspiirissä ikänsä asuneet muualta tulleista.

Muutto

Loppukeväästä huomasin, että minut oli siivottu pois Kotus-blogin aktiivikirjoittajien joukosta. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, kun työsuhdekin loppui lopullisesti vuodenvaihteeseen. Kun kuitenkin silloin tällöin tekee mieli kirjoittaa jotain pientä, siirrän kimpsuni ja kampsuni tänne.

Kun rinnakkaisjulkaiseminen on akateemisessa maailmassa muotia, napsin tänne myös vanhoja kirjoituksia. Ovatpahan suunnilleen yhdessä paikassa.

Kielioppi on tulkintaa

Alkuperäinen Kotus-blogissa

Otin junalukemiseksi väitöskirjan suomen sijamuodoista. Mainio valinta.

Kansalliskirjasto on digitoinut ja pannut verkkoon tarjolle ison joukon Turun akatemian väitöskirjoja. Lukaisin työmatkalla Esaias Hildeenin vuonna 1797 painetun opuksen De declinatione nominum, inprimis Fennicorum. Noihin aikoihin väitöskirjat olivat selvästi nykyistä lyhyempiä (tämäkin 24 sivua), niin että matkalla pääsee hyvin jo lukemisesta oman blogitekstin kirjoittamiseen. Täyttä asiaa tuo kyllä sitten olikin, ja mielenkiintoinen juttu.

Kuten tieteellisen kirjoittamisen käytäntöihin nykyisinkin kuuluu, Hildeen esittää aluksi katsauksen muiden eurooppalaisten kielten sijajärjestelmiin ja sen jälkeen suomalaiseen kielioppiperinteeseen. Työn loppupuoli onkin sitten itse asiaa, suomen substantiivitaivutuksen ja sijajärjestelmän kuvausta. Kerrassaan järkeenkäypää tekstiä, ja kun Iso suomen kielioppi luettelee 15 sijamuotoa, Hildeenillä niitä on 13. Listalta puuttuu komitatiivi (tuttuineni), akkusatiivi puolestaan on jaettu kahtia: totaaliakkusatiivi näyttää yksikössä genetiiviltä ja monikossa nominatiivilta (”teki työn” / ”noucki marjat”), partiaaliakkusatiivi puolestaan on se, mitä nykyisin on tapana kutsua partitiiviksi (”söi leipää”). Valtaosa sijamuodoista on esitelty erinimisinä kuin nykyisin.

Jännintä väitöskirjassa on kuitenkin nykyisten ulkopaikallissijojen tulkinta. Hildeenin esityksessä nykyinen adessiivi on mediatiivi, jolla ensisijaisesti kuvataan tekemisen välinettä (”löi miekalla”). Nykyinen allatiivi puolestaan on esitetty datiivina, jonka käyttökohteista nostetaan paikallisuuden edelle sellaisia kuin ”annan sinulle” tai ”teille wahingoxi”. Nykyinen ablatiivi puolestaan on privatiivi. Siinä Hildeen nostaa paikallissijakäytön (”otti pöydältä”) kohtuullisen merkittävästi esiin, mutta mainitsee melko painokkaasti myös sellaiset käyttötapaukset kuin ”warasti isältä”, ”kylä kyläldä” tai ”Keisarilda annettu”.

Kaiken kaikkiaan tällainen esitys on piristävää vaihtelua siihen jo koulussa opittuun kielioppiin, jossa paikallissijoja on kaksi kauniisti toisilleen rinnakkaista sarjaa. Hildeenin kuvaus seuraa luontevasti hänen valitsemistaan esimerkeistä, vaikka taustalla arvatenkin on myös vahvaa kielioppiperinteen vaikutusta. Kiinnostava kurkistus tämä joka tapauksessa oli siihen, miten tutkija alun kolmatta vuosisataa sitten näki suomen kielen. Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään – mutta joskus tuo tikku voi toimia myös puhdistuspuikkona.

Laki on niin kuin se kirjoitetaan

Alkuperäinen Kotus-blogissa

Uusimmassa Kielikellossa Sirkka Paikkala kirjoittaa vuoden 1985 avioliittolain vaikutuksista sukunimen valintaan, ja jotenkin päädyin tuosta parin mutkan kautta ottamaan iltalukemiseksi vuoden 1945 etunimilain perusteluineen. Ei se loppujen lopuksi ollut millään muotoa nukuttavan tylsä eikä toisaalta myöskään vienyt yöunia. Oikeastaan lain perustelut olivat vallan mielenkiintoista tekstiä, paljolti edelleen ajankohtaista mutta paljon myös oman aikansa kuvaa.

Etunimien käyttöä ei Suomessa ollut säädelty perinnettä ja rekisteriviranomaisten omaa harkintaa pitävämmällä tavalla, kunnes etunimilaki tuli voimaan vuoden 1946 alusta. Kun sukunimien käyttö oli vuoden 1920 sukunimilailla vähitellen saatu kuriin, etu- ja sukunimien erilainen kohtelu alkoi tuntua ongelmalliselta. Lain valmistelussa oli selvästi kaksi toisilleen vastakkaista tavoitetta: toisaalta pitää huoli nimen yksilöivyydestä, toisaalta antaa kansalaisille mahdollisimman laaja vapaus päättää omasta ja lapsensa nimestä.

Ennen yhtenäisen väestörekisterin ja henkilötunnuksen aikaa nimen yksilöivyys oli hyvinkin tärkeä asia. Perustelumuistiossa viitataan tapauksiin, joissa samannimisyydestä on aiheutunut merkittävääkin sekaannusta; pahimmillaan syytön oli pantu vankilaan kaimansa tuomiota kärsimään. Sekaannuksen vaarasta huolimatta lain valmistelussa päädyttiin kieltämään vain identtisten nimien antaminen sisaruksille ja todettiin muuten, ”ettei kukaan saa kieltää toiselle antamasta sitä etunimeä, joka hänellä itsellään on, vaan että, jos etunimi vain ei muutoin ole kielletty, niin sen saa antaa kenelle tahansa.” Sukunimilaissahan tällainen kieltomahdollisuus oli, mutta etu- ja sukunimien erilainen luonne ymmärrettiin hyvin.

Kielenvastaisten ja sopimattomien nimien antaminen sen sijaan haluttiin estää, ja selvyyden vuoksi näistä nostettiin lakiin omiksi kohdikseen sukunimen antaminen etunimeksi ja väärää sukupuolta olevan nimen antaminen. Muutaman virallisista asiakirjoista poimitun ”sopimattoman” esimerkin joukossa mainitaan ”Rullgardina Stinkkadora (ynnä suomalainen sukunimi)”, joka ei tosin ole sittemmin päätynyt väestörekisteriin. Ehkä Pippilotta Viktualia Rullgardina Krusmynta Efraimsdotter Långstrump onkin siis saanut kolmannen nimensä todellisen esikuvan mukaan, ensimmäinen Peppi-kirja kun ilmestyi Ruotsissa vain kuukautta ennen etunimilain hyväksymistä.

Etunimen muuttamista käsittelevässä perustelumuistion luvussa näkyy, miten vuoden 1920 sukunimilaki oli vaikuttanut myös etunimien kirjaamiseen. Vanhastaan Suomessa oli nimeä voinut vaihtaa jokseenkin vapaasti, mutta sukunimen vaihtamista koskeneet säädökset olivat parissakymmenessä vuodessa muuttaneet käsityksiä niin, että myös etunimi koettiin kirjoitusasuaan myöten pysyväksi. Lainsäädännön puuttuessa eri rekisteriviranomaisilla oli erilaisia käytäntöjä, niin että tiukimmat eivät suostuneet merkitsemään käytössä todella olevaa etunimeä edes kirkonkirjojen muistutussarakkeeseen, kuten yleisesti oli tapana. Lakiin päätyi lopulta maltillinen kanta, jonka mukaan myös etunimen sai muuttaa lääninhallituksen päätöksellä, jos siihen oli perusteltu syy.

Kuivan asiallisista sanankäänteistä paistaa läpi myös koskettavaa ajankuvaa. Yhtenä mahdollisena syynä etunimen vaihtamiseen mainitaan, että jos lapsen sukunimi adoption yhteydessä vaihtuu, etu- ja sukunimien yhdistelmä ei ehkä ole kovin onnistunut. ”Tästä on käytännössä ollut paljon hankaluuksia, varsinkin viime aikoina, jolloin ottolapseksi ottamisia on ollut tavallista enemmän ja ne ovat erityisesti suositeltavia.” Niin, 1945.