Kielioppi on tulkintaa

Alkuperäinen Kotus-blogissa

Otin junalukemiseksi väitöskirjan suomen sijamuodoista. Mainio valinta.

Kansalliskirjasto on digitoinut ja pannut verkkoon tarjolle ison joukon Turun akatemian väitöskirjoja. Lukaisin työmatkalla Esaias Hildeenin vuonna 1797 painetun opuksen De declinatione nominum, inprimis Fennicorum. Noihin aikoihin väitöskirjat olivat selvästi nykyistä lyhyempiä (tämäkin 24 sivua), niin että matkalla pääsee hyvin jo lukemisesta oman blogitekstin kirjoittamiseen. Täyttä asiaa tuo kyllä sitten olikin, ja mielenkiintoinen juttu.

Kuten tieteellisen kirjoittamisen käytäntöihin nykyisinkin kuuluu, Hildeen esittää aluksi katsauksen muiden eurooppalaisten kielten sijajärjestelmiin ja sen jälkeen suomalaiseen kielioppiperinteeseen. Työn loppupuoli onkin sitten itse asiaa, suomen substantiivitaivutuksen ja sijajärjestelmän kuvausta. Kerrassaan järkeenkäypää tekstiä, ja kun Iso suomen kielioppi luettelee 15 sijamuotoa, Hildeenillä niitä on 13. Listalta puuttuu komitatiivi (tuttuineni), akkusatiivi puolestaan on jaettu kahtia: totaaliakkusatiivi näyttää yksikössä genetiiviltä ja monikossa nominatiivilta (”teki työn” / ”noucki marjat”), partiaaliakkusatiivi puolestaan on se, mitä nykyisin on tapana kutsua partitiiviksi (”söi leipää”). Valtaosa sijamuodoista on esitelty erinimisinä kuin nykyisin.

Jännintä väitöskirjassa on kuitenkin nykyisten ulkopaikallissijojen tulkinta. Hildeenin esityksessä nykyinen adessiivi on mediatiivi, jolla ensisijaisesti kuvataan tekemisen välinettä (”löi miekalla”). Nykyinen allatiivi puolestaan on esitetty datiivina, jonka käyttökohteista nostetaan paikallisuuden edelle sellaisia kuin ”annan sinulle” tai ”teille wahingoxi”. Nykyinen ablatiivi puolestaan on privatiivi. Siinä Hildeen nostaa paikallissijakäytön (”otti pöydältä”) kohtuullisen merkittävästi esiin, mutta mainitsee melko painokkaasti myös sellaiset käyttötapaukset kuin ”warasti isältä”, ”kylä kyläldä” tai ”Keisarilda annettu”.

Kaiken kaikkiaan tällainen esitys on piristävää vaihtelua siihen jo koulussa opittuun kielioppiin, jossa paikallissijoja on kaksi kauniisti toisilleen rinnakkaista sarjaa. Hildeenin kuvaus seuraa luontevasti hänen valitsemistaan esimerkeistä, vaikka taustalla arvatenkin on myös vahvaa kielioppiperinteen vaikutusta. Kiinnostava kurkistus tämä joka tapauksessa oli siihen, miten tutkija alun kolmatta vuosisataa sitten näki suomen kielen. Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään – mutta joskus tuo tikku voi toimia myös puhdistuspuikkona.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s