Alkuperäinen Kotus-blogissa
Kävimme pääsiäisen aikoihin perheen kanssa pohjoisessa katsomassa sukulaisia ja maisemia. Matka oli oikein mukava, mutta kahta sai etsiskellä.
Paikannimiä, murrealueita ja historiallisia karttoja tuijottaneesta tuntui oudolta, kun jo Simon rajalla tienvarren kyltti toivotti tervetulleeksi Lappiin. Apua, kielipoliisi! Joku on varastanut Peräpohjolan! Vajaan tunnin matkan jälkeen kadonnut maakunta sentään löytyi, kun ajoimme joen yli Haaparannalle. Norrbotteniksi sitä tietysti enimmäkseen virallisissa papereissa sanotaan, mutta pakkoruotsi auttaa.
Vanha Lapin maakuntahan alkoi jokivarressa aikoinaan vasta Kolarin ja Muonion rajalta, etelämpänä oltiin vielä Peräpohjolassa. Maakuntajaon kannalta tämä jälkimmäinen oli Pohjanmaan laitimmainen osa vielä vuoden 1994 uudistukseen saakka, vaikka valtionhallinnossa kuuluikin Lapin lääniin. Ruotsin puolella vastaava läänitason yhdistäminen on tehty toisin päin, siellä Lapin pohjoisosat ja Peräpohjolan kattava hallinnollinen kokonaisuus on nimeltään Norrbottens län.
Meillä Lapin läänin perustaminen vuonna 1938 lienee osaltaan vaikuttanut siihen, että Peräpohjola on nykyisellään jokseenkin näkymättömissä. Oulun läänin jaossa Lapin lääni muodostettiin juuri näistä kahdesta maakunnasta, jopa niin, että lääninhallitus sijoitettiin Peräpohjolaan Rovaniemelle. Kun on kovin luonnollista ajatella, että Lapin lääninhallitus on Lapissa, raja alkoi vähitellen ihmisten mielissä siirtyä etelämmäksi. Maakuntarajoja ei myöskään vanhastaan merkitty teiden varsille, mikä teki niiden hahmottamisen vaikeammaksi; muistelen joskus 1970-luvun puolivälissä ajatelleeni, että Lappi alkaa napapiiriltä. Sekin tietysti kulkee vielä hiukan Rovaniemen pohjoispuolella, mutta ainakin määritelmä oli riittävän selkeä alakouluikäiselle etelän lapselle.
Vaikken siis tarkkaan itsekään tiedä, missä oman Lappini rajat kulkevat, vielä tänä pääsiäisenäkin minusta tuntui hassulta katsella Lappi-aiheisten turistipyydysten kylttejä Oulusta Kemiin ajaessa. Siellä niitä kuitenkin jo on, ja niihin kiteytyy kaikkein selvimmin toinen merkittävä tekijä, joka läänijaon ohessa tai jopa sitä tärkeämmin on vienyt Peräpohjolan osaksi Lappia. Peräpohjola kuulostaa jotenkin vanhanaikaiselta syrjäseudulta, Lapissa sen sijaan on taikaa, eräeksotiikkaa ja hiihtokeskuksia. Tämän näkee Helsingissä asti: Kauppatorillakin on kesäisin kojutolkulla Lapin matkamuistojen myyjiä, vaikkei puolustukseksi voi vedota edes läänin nimeen. Mutta kauppa käy.
Niin, se toinen etsitty asia? Se oli se valkoinen, jota talvisin on maassa. Sitä alkoi näkyä mainittavammin vasta Äkäslompolon jälkeen, Kolariin asti tienvarret olivat jo paljaina. Vanhan maakuntajaon Lapissa oli vielä sen verran lunta, että jos nyt ei varsinaisesti hiihtokeleistä enää voinutkaan puhua kuin menneessä aikamuodossa, ainakin aamutuimaan saattoi suksia suolle.
Pöllömpää 