Aihearkisto: koulutus

Lisensseille on tarvetta

Olen alkusyksyn mittaan päässyt työni puolesta seuraamaan jatko-opiskelun järjestelyjä muutamastakin eri näkökulmasta. Tutkijakoulutus on juuri nyt melkoisen myllerryksen keskellä, kun kansallisista tohtoriohjelmista luovutaan ja tilalle rakennetaan yliopistojen omiin tutkijakouluihin pohjautuvaa järjestelmää. Muutos ei ole vallan kitkaton, mutta nyt en kirjoita siitä: vielä koulutuksen järjestelyjä isompi kysymys on, miten jatko-opiskelun tarkoitus nähdään.

Nykyisin koulutuksesta puhutaan sellaisella kielellä, jossa jatkotutkinto on yliopistolle suorite ja jatko-opintojen ohjaus resurssien käyttöä. No hyvä, kyllähän näinkin voi ajatella. Olennaista olisi kuitenkin ajatella myös sitä, miksi tällaisia suoritteita mitataan. Mitä hyötyä jatkotutkinnosta on opiskelijalle, mitä yhteiskunnalle ja mitä yliopistolle? Millainen jatkotutkinto on hyödyllinen kenenkin kannalta?

Jokseenkin kaikki nykyinen jatko-opintoihin liittyvä kirjoittelu lähtee siitä, että tavoitteena on tohtorintutkinto ja tutkijanura. Tältä pohjalta myös oman yliopistoni vararehtori on jo pari vuotta sitten tuuminut, että jatkokoulutettaviksi kuuluisi ottaa noin 5–10% valmistuvista maistereista. Tämä kuulostaa vallan järkeenkäyvältä, samoin kuin huoli ikiopiskeiljoiden sitoutumisesta ja ohjauksesta. Tunnustan ihan auliisti itsekin ihmetelleeni oman tohtoriohjelmani kirjanpidossa jatko-opiskelijaa, jolle merkitty ohjaaja on kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Kokonaisuutena uuden järjestelmän järkevyys edellyttää siltikin, että lähtöoletukset pitävät paikkansa.

Olen kuluneen kuukauden aikana keskustellut neljän ihmisen kanssa mahdollisista jatko-opinnoista Tämä on aika iso määrä, kun ottaa huomioon virallisen tavoitteemme 0,7 tohtoria vuodessa. Toisaalta vain kahdella oli mielessä sellainen tutkijanura, johon nykyinen tohtorikoulutus on suunniteltu, toiset kaksi eivät tähän muottiin ainakaan ilman muuta sovi.

Yhtenä jatko-opintoja harkitsee henkilö, joka on tehnyt pitkän työuran ja sen aikana nähnyt selvän tarpeen tietyn tutkimuksen tekemiseen. Maisterintutkinto ei kuitenkaan aivan kokonaan riitä omaehtoiseen tutkimukseen, vaan yliopistolta olisi hyvä saada tukea. Kun lisäksi aihe aivan selvästi vaikuttaa opinnäytteen laajuiselta, tuntuu luontevimmalta tehdä työ jatkotutkinnon muotoisena eikä esimerkiksi yhteishankkeena.

Aiemmalta ohjaajalta perimäni graduntekijä puolestaan on hädissään, kun työ ei millään tunnu loppuvan ja maisterintutkinto pitäisi saada valmiiksi, että on pätevä vakituiseen opettajanvirkaan. Lähemmin tarkasteltuna jo ensimmäinen kolmesta kyselyaineistosta näyttäisi olevan aika lailla pro gradu -tutkielman kokoinen. Kun kuitenkin alkuperäisenä ajatuksena oli vertailla kolmea hiukan erilaista oppilasjoukkoa ja myös muut kaksi aineistoa on sekä kerätty että alustavasti käsitelty, tuntuu pöhköltä jättää työ lopullisesti kesken.

Kumpaakin näistä kahdesta olisi menneessä maailmassa ollut helppo lähteä ohjaamaan. Työn ohessa olisi ehkä syntynyt lisensiaatintyö, ehkä väitöskirjakin – vähän sen mukaan, kuinka pitkälle into riittää ja miten päivätyö antaa myöten. Liian laajaksi paisuneesta pro gradu -tutkielmasta taas olisi mainiosti voinut jättää viimeiset kaksi kolmannesta lisensiaatintyöhön, jonka niin ikään olisi voinut saattaa loppuun vähitellen opettajantyön ohessa. Molemmat työt ovat vielä kaiken lisäksi sellaista käytännönläheistä ja hiukan soveltavaa tutkimusta, jolla olisi sitä paljon puhuttua yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Jostain syystä kuitenkin yliopistojen tavoitteeksi on asetettu tuottaa mahdollisimman vähin kustannuksin ”oikea” määrä tutkijanuralle tähtääviä tohtoreita. Väitän, ettei moinen ole yhteiskunnan eikä opiskelijoiden etujen mukaista; yliopistonkaan etu se ei ole kuin sikäli, että nykymallin mukainen rahoitus on sidottu mielivaltaisesti asetettuihin tuotantotavoitteisiin.

Kaipaan sellaista lisensiaatintutkintoa, joka saisi olla tohtorintutkintoa hiukan ammatillisemmin suuntautunut itsenäinen jatkotutkinto ja jota saisi tarjota todellisena vaihtoehtona ilman keinotekoisen pieneksi puristettua opiskelijakiintiötä.

Mainokset

Tiedettä vai taidetta?

Silmiini osui Helsingin sanomien pääkirjoitus, jonka olennainen sisältö tuntuisi olevan, että kouluissa opetetaan liian vähän matematiikkaa ja liian paljon taito- ja taideaineita. Olen sen kirjoittajan Matti Tyynysniemen kanssa vallan samaa mieltä siitä, että koulun olennainen tehtävä on kasvattaa oppilaat ajattelemaan itse eikä vain soveltamaan muiden ajatuksia. Käytännön ehdotukseen sen sijaan en voi yhtyä.

Väite, että matematiikka olisi kouluaineista se, joka parhaiten kehittää ajattelukykyä, on minulle vanhastaan tuttu, ensi kerran törmäsin siihen joskus neljännesvuosisata sitten opiskellessani tietojenkäsittelytiedettä. Tuolloin väitteellä perusteltiin sitä, miksi matematiikkaa kuului opintoihin pakollisena sivuaineena silloinen cum laude approbatur -oppimäärä, nykytermein aineopinnot – siis määrä, joka riittää matematiikan opettamiseen koulussa. Sittemmin entinen kotilaitokseni on väljenyt vaatimuksia olennaisesti ilman, että valmistuneiden ajattelukyky olisi kärsinyt.

Ylioppilasaineita vuosikaudet arvioinut äitini tuumi joskus, että oikeastaan äidinkielen koe mittaa hyvin selvästi myös ajattelukykyä. Aivan täysin en tätäkään väitettä allekirjoita, mutta hiukan vastaavasti olen kandidaatintutkinnon kypsyysnäytteitä lukiessani törmännyt tuolloin tällöin kirjoituksiin, joissa muuten selvästi lahjakas opiskelija ei osaa esittää ajatuksiaan millään muotoa ymmärrettävästi. Pahimmassa tapauksessa tekstikappaleen ainoa tolkullinen osa on ollut sen keskeltä löytynyt matemaattinen kaava. En silti väitä, että äidinkieli olisi oppiaineista se, joka parhaiten kehittää ajattelukykyä; sen sijaan uskallan kyllä väittää, että erinomaisetkin ideat jäävät merkityksettömiksi, ellei innovaattori osaa esittää ajatuksiaan muille edes auttavasti.

Kouluaineiden tärkeyttä voi lähestyä toiseltakin kannalta. Kun muistelen, mitä kaikkea koulussa opetettiin, mieleeni palautuu hyvin vähän turhaa. Matematiikkaa ja kieliaineita olen tarvinnut opinnoissani ja niitä seuranneella työurallani. Historialle, muille humanistis–yhteiskunnallisille aineille ja luonnontieteille on niinikään löytynyt käyttöä. Akateemisen toimistotyöläisen on myös hyvä tietää, miten jakoavainta ja silmäneulaa käytetään, ja jopa koulussa syvästi inhoamaani liikuntaa olen sittemmin oppinut arvostamaan. Kun tämän kirjoituksen pohjana oli kysymys ajattelun kehittymisestä, huomautan vielä, että muutamat spatiaalisen ajattelun ja hahmottamisen alueet kehittyvät erityisen hyvin sellaisten kaavojen parissa, joiden soveltamiseen käytetään ompelukonetta.

Tarkoitukseni ei tässä millään muotoa ole mollata matematiikkaa, etenkään kun omakin tutkimukseni on paljolti laskennallista. Kun peruskoulu ja lukio kuitenkin ovat yleissivistäviä kouluja, niiden opetuksessa on löydettävä tasapaino eri oppiaineiden välille. Matematiikka on tärkeää, mutta niin ovat taito- ja taideaineetkin. Vastakkainasettelun aika on ohi, taannoista presidentinvaalikampanjaa lainatakseni.