Olen alkusyksyn mittaan päässyt työni puolesta seuraamaan jatko-opiskelun järjestelyjä muutamastakin eri näkökulmasta. Tutkijakoulutus on juuri nyt melkoisen myllerryksen keskellä, kun kansallisista tohtoriohjelmista luovutaan ja tilalle rakennetaan yliopistojen omiin tutkijakouluihin pohjautuvaa järjestelmää. Muutos ei ole vallan kitkaton, mutta nyt en kirjoita siitä: vielä koulutuksen järjestelyjä isompi kysymys on, miten jatko-opiskelun tarkoitus nähdään.
Nykyisin koulutuksesta puhutaan sellaisella kielellä, jossa jatkotutkinto on yliopistolle suorite ja jatko-opintojen ohjaus resurssien käyttöä. No hyvä, kyllähän näinkin voi ajatella. Olennaista olisi kuitenkin ajatella myös sitä, miksi tällaisia suoritteita mitataan. Mitä hyötyä jatkotutkinnosta on opiskelijalle, mitä yhteiskunnalle ja mitä yliopistolle? Millainen jatkotutkinto on hyödyllinen kenenkin kannalta?
Jokseenkin kaikki nykyinen jatko-opintoihin liittyvä kirjoittelu lähtee siitä, että tavoitteena on tohtorintutkinto ja tutkijanura. Tältä pohjalta myös oman yliopistoni vararehtori on jo pari vuotta sitten tuuminut, että jatkokoulutettaviksi kuuluisi ottaa noin 5–10% valmistuvista maistereista. Tämä kuulostaa vallan järkeenkäyvältä, samoin kuin huoli ikiopiskeiljoiden sitoutumisesta ja ohjauksesta. Tunnustan ihan auliisti itsekin ihmetelleeni oman tohtoriohjelmani kirjanpidossa jatko-opiskelijaa, jolle merkitty ohjaaja on kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Kokonaisuutena uuden järjestelmän järkevyys edellyttää siltikin, että lähtöoletukset pitävät paikkansa.
Olen kuluneen kuukauden aikana keskustellut neljän ihmisen kanssa mahdollisista jatko-opinnoista Tämä on aika iso määrä, kun ottaa huomioon virallisen tavoitteemme 0,7 tohtoria vuodessa. Toisaalta vain kahdella oli mielessä sellainen tutkijanura, johon nykyinen tohtorikoulutus on suunniteltu, toiset kaksi eivät tähän muottiin ainakaan ilman muuta sovi.
Yhtenä jatko-opintoja harkitsee henkilö, joka on tehnyt pitkän työuran ja sen aikana nähnyt selvän tarpeen tietyn tutkimuksen tekemiseen. Maisterintutkinto ei kuitenkaan aivan kokonaan riitä omaehtoiseen tutkimukseen, vaan yliopistolta olisi hyvä saada tukea. Kun lisäksi aihe aivan selvästi vaikuttaa opinnäytteen laajuiselta, tuntuu luontevimmalta tehdä työ jatkotutkinnon muotoisena eikä esimerkiksi yhteishankkeena.
Aiemmalta ohjaajalta perimäni graduntekijä puolestaan on hädissään, kun työ ei millään tunnu loppuvan ja maisterintutkinto pitäisi saada valmiiksi, että on pätevä vakituiseen opettajanvirkaan. Lähemmin tarkasteltuna jo ensimmäinen kolmesta kyselyaineistosta näyttäisi olevan aika lailla pro gradu -tutkielman kokoinen. Kun kuitenkin alkuperäisenä ajatuksena oli vertailla kolmea hiukan erilaista oppilasjoukkoa ja myös muut kaksi aineistoa on sekä kerätty että alustavasti käsitelty, tuntuu pöhköltä jättää työ lopullisesti kesken.
Kumpaakin näistä kahdesta olisi menneessä maailmassa ollut helppo lähteä ohjaamaan. Työn ohessa olisi ehkä syntynyt lisensiaatintyö, ehkä väitöskirjakin – vähän sen mukaan, kuinka pitkälle into riittää ja miten päivätyö antaa myöten. Liian laajaksi paisuneesta pro gradu -tutkielmasta taas olisi mainiosti voinut jättää viimeiset kaksi kolmannesta lisensiaatintyöhön, jonka niin ikään olisi voinut saattaa loppuun vähitellen opettajantyön ohessa. Molemmat työt ovat vielä kaiken lisäksi sellaista käytännönläheistä ja hiukan soveltavaa tutkimusta, jolla olisi sitä paljon puhuttua yhteiskunnallista vaikuttavuutta.
Jostain syystä kuitenkin yliopistojen tavoitteeksi on asetettu tuottaa mahdollisimman vähin kustannuksin ”oikea” määrä tutkijanuralle tähtääviä tohtoreita. Väitän, ettei moinen ole yhteiskunnan eikä opiskelijoiden etujen mukaista; yliopistonkaan etu se ei ole kuin sikäli, että nykymallin mukainen rahoitus on sidottu mielivaltaisesti asetettuihin tuotantotavoitteisiin.
Kaipaan sellaista lisensiaatintutkintoa, joka saisi olla tohtorintutkintoa hiukan ammatillisemmin suuntautunut itsenäinen jatkotutkinto ja jota saisi tarjota todellisena vaihtoehtona ilman keinotekoisen pieneksi puristettua opiskelijakiintiötä.
Pöllömpää 