Kuulemma kukin hyeena nauraa omalla tavallaan, ja museon opas havainnollisti tätä nuorelle yleisölle, että se on vähän niin kuin nimi. Yöllähän on pimeää, eivätkä metsästävän lauman jäsenet näe toisiaan. Siksi on tärkeää, että äänestä kuulee, missä Jaska, Mirja ja Eki juoksevat.
Näin nimistöntutkijan näkökulmasta tuntuu vähän liioittelulta sanoa hyeenan naurua nimeksi. Toisaalta tämä tiedonjyvänen sopii kuitenkin hyvin yhteen sen kanssa, mitä viime aikoina on havaittu sanojen hahmottamisesta: neurolingvistisissa tutkimuksissa nimittäin on nähty, että aivot toimivat erisnimiä tunnistaessaan hieman eri tavalla kuin yleisnimien kanssa. Sekä näiden erojen että muidenkin pikku vihjeiden perusteella muutamat tutkijat arvelevatkin, että juuri nimet olisivat kielen vanhinta kerrostumaa. Ehkä pohjalla on jonkinlainen yleiseläimellinen kyky yksilön identiteetin tunnistamiseen, josta ihmiset sitten jatkavat yleistyksiä ja abstraktioita tekemällä kokonaiseen kielitaitoon asti.
Eihän tässä tietenkään ihan vielä tarvitse ruveta rakentamaan yhteistä sukupuuta ihmiskielille ja hyeenoiden naurulle, mutta hauska tätäkin oli kuulla.
Pöllömpää 