Stadin nimi

Joskus opinnäyte herättää ajatuksia muustakin kuin varsinaisesta aiheestaan.

Yksi viimekeväisistä kandidaatintutkielmista käsitteli pieksämäkeläisnuorten murreasenteita ja -käsityksiä. Valmista työtä lukiessa pisti yllättäen silmään yksi esimerkkilause: lukiolaistyttö arveli puhekielensä muuttuneen hiukan, koska hänellä ”on ystäviä Stadissa”.

Jotenkin olen tähän asti aina hahmottanut stadin pohjimmiltaan yleisnimeksi, jota tietyissä tilanteissa käytetään erisnimen tapaan. Siis että tässä olisi ihan samasta ilmiöstä kyse kuin siinä, miten joskus lapsuudessani oli tapana matkustaa Espoon kauppalasta (ja vähän vielä kaupungistakin) Kaupunkiin. Siinä kieliyhteisössä, jossa kaupunkia on vanhastaan sanottu stadiksi, Kaupungilla ei oikeastaan ole voinut tarkoittaa mitään muuta kuin Helsinkiä.

Pieksämäkeläisnuoren sanomana Stadi kuulostaa minun korvaani kummalliselta. Ei siksi, etteikö Helsingin slangista peräisin olevaa sanastoa voisi levitä ympäri Suomea, vaan siksi, että en oikein osaa mieltää Helsinkiä prototyyppiseksi kaupungiksi enää ihan noin kaukana landella. Sitä paitsi stadi se on Pieksämäkikin, vaikka snadi stadi.

Ilmeisesti olen kumminkin vähän vanhakantainen. Jo pitkäänhän on väännetty kättä siitä, saako oikea stadilainen puhua Hesasta vai paljastaako tuon nimen käyttö käyttäjänsä vastikään junasta pudonneeksi. Historiallisesti kuitenkin alkuasukkaat ovat käyttäneet kumpaakin nimeä, vaikka Stadi onkin vallannut alaa jo puolen vuosisadan verran, vähän siis pidempään kuin olen ollut tilannetta seuraamassa.

Kaikesta huolimatta uskallan edelleenkin olla itse sitä mieltä, että Hesa on näistä se varsinainen nimi ja että Stadista puhuminen sisältää ajatuksen, että puhujan lähipiirissä on yksi Kaupunki ylitse muiden. Näinkin ajateltuna tietysti valinta erottelee Helsingin vaikutuspiirissä ikänsä asuneet muualta tulleista.

Kielioppi on tulkintaa

Alkuperäinen Kotus-blogissa

Otin junalukemiseksi väitöskirjan suomen sijamuodoista. Mainio valinta.

Kansalliskirjasto on digitoinut ja pannut verkkoon tarjolle ison joukon Turun akatemian väitöskirjoja. Lukaisin työmatkalla Esaias Hildeenin vuonna 1797 painetun opuksen De declinatione nominum, inprimis Fennicorum. Noihin aikoihin väitöskirjat olivat selvästi nykyistä lyhyempiä (tämäkin 24 sivua), niin että matkalla pääsee hyvin jo lukemisesta oman blogitekstin kirjoittamiseen. Täyttä asiaa tuo kyllä sitten olikin, ja mielenkiintoinen juttu.

Kuten tieteellisen kirjoittamisen käytäntöihin nykyisinkin kuuluu, Hildeen esittää aluksi katsauksen muiden eurooppalaisten kielten sijajärjestelmiin ja sen jälkeen suomalaiseen kielioppiperinteeseen. Työn loppupuoli onkin sitten itse asiaa, suomen substantiivitaivutuksen ja sijajärjestelmän kuvausta. Kerrassaan järkeenkäypää tekstiä, ja kun Iso suomen kielioppi luettelee 15 sijamuotoa, Hildeenillä niitä on 13. Listalta puuttuu komitatiivi (tuttuineni), akkusatiivi puolestaan on jaettu kahtia: totaaliakkusatiivi näyttää yksikössä genetiiviltä ja monikossa nominatiivilta (”teki työn” / ”noucki marjat”), partiaaliakkusatiivi puolestaan on se, mitä nykyisin on tapana kutsua partitiiviksi (”söi leipää”). Valtaosa sijamuodoista on esitelty erinimisinä kuin nykyisin.

Jännintä väitöskirjassa on kuitenkin nykyisten ulkopaikallissijojen tulkinta. Hildeenin esityksessä nykyinen adessiivi on mediatiivi, jolla ensisijaisesti kuvataan tekemisen välinettä (”löi miekalla”). Nykyinen allatiivi puolestaan on esitetty datiivina, jonka käyttökohteista nostetaan paikallisuuden edelle sellaisia kuin ”annan sinulle” tai ”teille wahingoxi”. Nykyinen ablatiivi puolestaan on privatiivi. Siinä Hildeen nostaa paikallissijakäytön (”otti pöydältä”) kohtuullisen merkittävästi esiin, mutta mainitsee melko painokkaasti myös sellaiset käyttötapaukset kuin ”warasti isältä”, ”kylä kyläldä” tai ”Keisarilda annettu”.

Kaiken kaikkiaan tällainen esitys on piristävää vaihtelua siihen jo koulussa opittuun kielioppiin, jossa paikallissijoja on kaksi kauniisti toisilleen rinnakkaista sarjaa. Hildeenin kuvaus seuraa luontevasti hänen valitsemistaan esimerkeistä, vaikka taustalla arvatenkin on myös vahvaa kielioppiperinteen vaikutusta. Kiinnostava kurkistus tämä joka tapauksessa oli siihen, miten tutkija alun kolmatta vuosisataa sitten näki suomen kielen. Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään – mutta joskus tuo tikku voi toimia myös puhdistuspuikkona.

Laman nimi

Alkuperäinen Kotus-blogissa

Viime päivinä lehdistössä on puhuttu kansainvälisesti kuuluisan, puolisen vuosisataa maanpaossa olleen tiibetiläisen hengellisen johtajan Suomen-vierailusta. Tässä yhteydessä on taas noussut esiin kysymys, miten häneen kuuluu viitata; lähinnä epäselvyyttä on siitä, onko korrekti kirjoitusasu dalai-lama vai Dalai-lama, muut vaihtoehdot ovat sentään onneksi jo miltei kokonaan hävinneet.

Suomen virallinen kielenhuolto on pitkään ollut kannalla, jonka Terho Itkonen esitti Kielikellossa 1/1994: dalai on ”yleisnimi, joka tiibetissä merkitsee ’(tiedon) valtamerta'” ja on siksi syytä kirjoittaa pienellä alkukirjaimella, mutta sanan hahmon selventämiseksi yhdyssana on syytä kirjoittaa yhdysmerkillisenä, siis dalai-lama. Jonkin verran kanta on kuitenkin lieventynyt, ja vuodesta 2000 myös kirjoitusasua Dalai-lama on pidetty hyväksyttävänä lähinnä sillä perusteella, että tätä arvonimeä yleensä käytetään yksinään, ikään kuin se olisi kulloisenkin kantajansa nimi.

Nimityksen historia juontaa juurensa 1500-luvun loppupuolelle, jolloin mongolihallitsija Altan-kaani käytti sitä nykyisen laskutavan mukaan kolmannesta kyseisen laman inkarnaatiosta Sonam Gyatsosta. Itkonen on aivan oikeassa siinä, että dalai merkitsee valtamerta, vaikkakin mongolin eikä tiibetin kielessä; myös tulkinta, että dalai-lama olisi ’tiedon valtamerta’ merkitsevä arvonimi, on vanha ja etenkin länsimaissa laajalle levinnyt. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa eikä välttämättä edes perustelluin tulkinta.

Dalai ei nimittäin ole tässä yhteydessä ainoa ’valtamerta’ merkitsevä elementti, vaan sama merkitys on myös nimellä Gyatso, jota ovat kantaneet aivan ensimmäistä lukuun ottamatta kaikki Dalai-lamat. Neljän ja puolen vuosisadan takaa ei tietenkään voi enää olla varma, mitä Altan-kaanin mielessä liikkui, mutta on aivan mahdollista, että nimitystä ei alkuaan ajateltu itsenäiseksi hengelliseksi arvonimeksi vaan että kyseessä oli yksinkertaiseksi mongolinkielinen käännös kunnianarvoisan opettaja Gyatson sekä oppiarvosta että nimestä. Tätä tukee se, että kaikki Dalai-laman inkarnaatiot ovat sittemmin ottaneet Gyatson osaksi nimeään, ja myös nykyinen Dalai-lama on kertonut olevansa tällaisen tulkinnan kannalla.

Nimityksen olemuksesta on siis kaksi erilaista perinnettä, joista toisella voi perustella kirjoitusasua dalai-lama ja toisella asua Dalai-lama. Edellinen antaa ymmärtää, että kyseessä on arvonimi, joka Itkosen esimerkkiä käyttääkseni vertautuu oikeinkirjoitukseltaan arkkipiispaan; jälkimmäisessä puolestaan alkuosa on erisnimi, aivan vastaavasti kuin Tuomas-piispan tapauksessa.

Maajoukkuepeliä

Alkuperäinen Kotus-blogissa

Kävin vähän ennen kuun puoltaväliä viikon mittaisella aktiivilomalla, jota tuttavallisesti kertausharjoitukseksi kutsutaan. Heti ilmoittautuessa käteen työnnettiin esite, jossa minut toivotettiin tervetulleeksi ”todelliseen maajoukkueeseen”. Mikään varsinainen joukkueurheilija en ole koskaan ollut – miekkailuseuran kalpajoukkueessa taisin sentään käväistä joskus parikymmentä vuotta sitten – mutta mainoslause viehätti. Muun ohessa harjoitus nosti esiin päivätyöhön liittyviä ajatuksia kolmessa aika erilaisessa suhteessa.

Ihan ensiksi oli jännää katsoa, miten tietoturvallisuus toimii ympäristössä, jossa salassa pidettävää on lähes kaikki käsiteltävä tieto eikä pelkästään pienehkö osa tutkimusaineistoista ja hallinnollisista asiakirjoista. Samat tutut valtionlaajuiset tietoturvallisuusmääräyksethän asioita tietysti ohjaavat niin Puolustusvoimissa kuin Kotuksessakin, näkökulmat vain ovat kovin erilaiset.

Toiseksi oli hauska seurata sivusta, miten viestintä on nykyisin nostettu eri aselajien rinnalle jotakuinkin tasa-arvoiseksi osaksi toimintaa. Etenkin moderneissa täysimittaista sotaa lievemmissä selkkauksissa yleisen mielipiteen seuraaminen, siihen reagointi ja sen ohjailu ovat selvästi tärkeä osa maanpuolustusta. Sosiaalisen median merkitys kasvaa koko ajan, ja tätäkin harjoitusta saattoi seurata oman radiokanavan lisäksi Facebookissa ja Twitterissä. Ohjeita oli myös siitä, mitä kaikkea omasta ja lähipiirin tilanteesta sopii verkossa julkisesti kertoa.

Kolmanneksi sotilaallisen toiminnan kansainvälistyminen on alkanut näkyä myös kielenkäytössä. Erilaisten yhteisoperaatioiden määrä on viime aikoina kasvanut merkittävästi, ja kotimaistakin sotilasjohtamista on ilmeisen tarkoituksenmukaista muokata niihin sopivaksi. Käskytyksessä ollaan siirtymässä amerikkalaislähtöisen Guidance for Operational Planning -ohjeiston suomalaiseen sovellukseen, joka näin äkkivilkaisulta on kieleltään selvästi parempi kuin mitä nimi FINGOP antaisi odottaa. Tekstiä uuden mallin mukaan sen sijaan kyllä syntyy selvästi entistä enemmän, ja monessa kohtaa heräsi suuri himo usuttaa joku tuttu tekstintutkija sotilaskäskyjen ihmeellisen ja muuttuvan maailman kimppuun.

Pienipiirteisemmin kielen ja kulttuurin muutos näkyy uudistuvana termistönä: kun käsitteistö yhdenmukaistetaan kansainvälisissä operaatioissa käytetyn rakenteen mukaiseksi, myös tämän uuden rakenteen mukainen suomenkielinen sanasto on luotava. Vaikka työtä onkin tehty jopa yllättävän hyvin, kaksikielisyyden tavallisia ilmiöitä on tietysti täälläkin. Joskus viikon puolivälin tienoilla esimerkiksi ihmettelin puhelimessa hetken, mitä puhekumppani tarkoitti termillä warning order. Seuraavan lauseen kohdalla sentään tajusin jo, että puhe oli asiakirjasta, josta olin jo ehtinyt tottua käyttämään sujuvasti sekä englanninkielisen lyhenteen WNGO mukaan muodostettua slanginimitystä vingo että virallista termiä esikäsky. Tuo puhelu oli kuitenkin viikon aikana ainoa, jossa käytettiin suoraan vieraskielistä termiä, muuten toimittiin suomenkielisessä ympäristössä suomeksi. Tässäkin mielessä maajoukkueella menee aika hyvin.