Ei nimi miestä pahenna?

Alkuperäinen Kotus-blogissa

Hakukonemammutista laajemmaksikin verkkotoimijaksi ponkaissut Google on levittäytymässä sosiaaliseen mediaan uudella Google+-palvelullaan. Ajatus on aika lailla samantapainen kuin kilpailijoillakin, palvelun avulla voi kertoa itsestään ja pitää yhteyttä tuttaviinsa. Niin kauan kuin voi: viime viikkoina on noussut suuri hämmennys siitä, mitä vaatimus oikealla nimellä esiintymisestä tässä yhteydessä tarkoittaa.

Verkossa kiertää kertomuksia siitä, kuinka tunnuksia on suljettu Google+:n käyttöehtojen vastaisina, kun käyttäjän ilmoittama nimi ei Googlen mielestä ole asianomaisen ”oikea nimi”. Tällainen peruste on erityisen mielenkiintoinen sikäli, että käyttöehdoissa ei edellytetä virallisen nimen käyttöä, vaan muutkin päivittäisessä käytössä olevat nimet sallitaan.

Viime päivinä on alkanut näyttää siltä, että sallittuja ”käyttönimiä” olisivat lähinnä virallisen nimen erilaiset diminutiivi- tai lempinimimuodot. Nämä muodostavat kuitenkin aika pienen osajoukon siitä nimivalikoimasta, jota ihmiset oikeasti käyttävät, etenkään verkkomaailmassa. Jo verkkokeskustelujen alkuajoilta periytyy tapa käyttää muodoltaan lähinnä käyttäjätunnuksen tapaisia nimiä, kuten LadyBug tai Marten; erilaisissa virtuaalimaailmoissa on viime vuosina näkynyt myös etu- ja sukunimen sisältäviä nimiä, vaikkapa Saara Edring tai Esko Levee (terveisiä, jos joku mainituista sattuu tämän lukemaan). Näillä ei useinkaan ole mitään tekemistä sen nimen kanssa, joka on kirjoitettuna asianomaisen henkilön ajokorttiin.

Nimistöntutkijaa tässä mietityttää, millainen nimi lopulta on ”oikea”. Kaikki äsken mainitsemani verkossa käytetyt nimet viittaavat henkilöön aivan samalla tavoin kuin virallisetkin nimet, ja myös perinteisessä maailmassa sama henkilö voi useinkin käyttää eri tilanteissa eri nimiä. Keskimmäisen valtakunnan ajoista lähtien Egyptin kuninkailla oli viisi eri nimeä eri käyttötarkoituksiin, ja samassa hengessä vielä aivan äskettäin Joseph Ratzinger otti paaviksi tultuaan nimen Benedictus XVI.

Tieteen tai okkultismin historiaa vähänkään lukeneet ovat kuulleet nimen Paracelsus, mutta Philippus Aureolus Theophrastus Bombastus von Hohenheim lienee useimmille tuntemattomampi; Marion R. Morrisonista harva on kuullut, John Wayne sen sijaan on tutumpi nimi. Onko Vladimir Iljitš Uljanov oikeampi nimi kuin Lenin? Entä miten on laita Charles Lutwidge Dodgsonin, joka julkaisi matematiikkaa tällä nimellä ja kaunokirjallisuutta Lewis Carrollina?

Passissa ja tietosanakirjassa ei välttämättä näy sama nimi. Mikä tällaisessa tapauksessa on ”oikea nimi”? Loppujen lopuksi on aika vaikea keksiä parempaa kriteeriä kuin se, että oikea on mikä tahansa nimi, jolla kyseinen henkilö tunnetaan.

Maajoukkuepeliä

Alkuperäinen Kotus-blogissa

Kävin vähän ennen kuun puoltaväliä viikon mittaisella aktiivilomalla, jota tuttavallisesti kertausharjoitukseksi kutsutaan. Heti ilmoittautuessa käteen työnnettiin esite, jossa minut toivotettiin tervetulleeksi ”todelliseen maajoukkueeseen”. Mikään varsinainen joukkueurheilija en ole koskaan ollut – miekkailuseuran kalpajoukkueessa taisin sentään käväistä joskus parikymmentä vuotta sitten – mutta mainoslause viehätti. Muun ohessa harjoitus nosti esiin päivätyöhön liittyviä ajatuksia kolmessa aika erilaisessa suhteessa.

Ihan ensiksi oli jännää katsoa, miten tietoturvallisuus toimii ympäristössä, jossa salassa pidettävää on lähes kaikki käsiteltävä tieto eikä pelkästään pienehkö osa tutkimusaineistoista ja hallinnollisista asiakirjoista. Samat tutut valtionlaajuiset tietoturvallisuusmääräyksethän asioita tietysti ohjaavat niin Puolustusvoimissa kuin Kotuksessakin, näkökulmat vain ovat kovin erilaiset.

Toiseksi oli hauska seurata sivusta, miten viestintä on nykyisin nostettu eri aselajien rinnalle jotakuinkin tasa-arvoiseksi osaksi toimintaa. Etenkin moderneissa täysimittaista sotaa lievemmissä selkkauksissa yleisen mielipiteen seuraaminen, siihen reagointi ja sen ohjailu ovat selvästi tärkeä osa maanpuolustusta. Sosiaalisen median merkitys kasvaa koko ajan, ja tätäkin harjoitusta saattoi seurata oman radiokanavan lisäksi Facebookissa ja Twitterissä. Ohjeita oli myös siitä, mitä kaikkea omasta ja lähipiirin tilanteesta sopii verkossa julkisesti kertoa.

Kolmanneksi sotilaallisen toiminnan kansainvälistyminen on alkanut näkyä myös kielenkäytössä. Erilaisten yhteisoperaatioiden määrä on viime aikoina kasvanut merkittävästi, ja kotimaistakin sotilasjohtamista on ilmeisen tarkoituksenmukaista muokata niihin sopivaksi. Käskytyksessä ollaan siirtymässä amerikkalaislähtöisen Guidance for Operational Planning -ohjeiston suomalaiseen sovellukseen, joka näin äkkivilkaisulta on kieleltään selvästi parempi kuin mitä nimi FINGOP antaisi odottaa. Tekstiä uuden mallin mukaan sen sijaan kyllä syntyy selvästi entistä enemmän, ja monessa kohtaa heräsi suuri himo usuttaa joku tuttu tekstintutkija sotilaskäskyjen ihmeellisen ja muuttuvan maailman kimppuun.

Pienipiirteisemmin kielen ja kulttuurin muutos näkyy uudistuvana termistönä: kun käsitteistö yhdenmukaistetaan kansainvälisissä operaatioissa käytetyn rakenteen mukaiseksi, myös tämän uuden rakenteen mukainen suomenkielinen sanasto on luotava. Vaikka työtä onkin tehty jopa yllättävän hyvin, kaksikielisyyden tavallisia ilmiöitä on tietysti täälläkin. Joskus viikon puolivälin tienoilla esimerkiksi ihmettelin puhelimessa hetken, mitä puhekumppani tarkoitti termillä warning order. Seuraavan lauseen kohdalla sentään tajusin jo, että puhe oli asiakirjasta, josta olin jo ehtinyt tottua käyttämään sujuvasti sekä englanninkielisen lyhenteen WNGO mukaan muodostettua slanginimitystä vingo että virallista termiä esikäsky. Tuo puhelu oli kuitenkin viikon aikana ainoa, jossa käytettiin suoraan vieraskielistä termiä, muuten toimittiin suomenkielisessä ympäristössä suomeksi. Tässäkin mielessä maajoukkueella menee aika hyvin.