Muutto

Loppukeväästä huomasin, että minut oli siivottu pois Kotus-blogin aktiivikirjoittajien joukosta. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, kun työsuhdekin loppui lopullisesti vuodenvaihteeseen. Kun kuitenkin silloin tällöin tekee mieli kirjoittaa jotain pientä, siirrän kimpsuni ja kampsuni tänne.

Kun rinnakkaisjulkaiseminen on akateemisessa maailmassa muotia, napsin tänne myös vanhoja kirjoituksia. Ovatpahan suunnilleen yhdessä paikassa.

Mainokset

Kielioppi on tulkintaa

Alkuperäinen Kotus-blogissa

Otin junalukemiseksi väitöskirjan suomen sijamuodoista. Mainio valinta.

Kansalliskirjasto on digitoinut ja pannut verkkoon tarjolle ison joukon Turun akatemian väitöskirjoja. Lukaisin työmatkalla Esaias Hildeenin vuonna 1797 painetun opuksen De declinatione nominum, inprimis Fennicorum. Noihin aikoihin väitöskirjat olivat selvästi nykyistä lyhyempiä (tämäkin 24 sivua), niin että matkalla pääsee hyvin jo lukemisesta oman blogitekstin kirjoittamiseen. Täyttä asiaa tuo kyllä sitten olikin, ja mielenkiintoinen juttu.

Kuten tieteellisen kirjoittamisen käytäntöihin nykyisinkin kuuluu, Hildeen esittää aluksi katsauksen muiden eurooppalaisten kielten sijajärjestelmiin ja sen jälkeen suomalaiseen kielioppiperinteeseen. Työn loppupuoli onkin sitten itse asiaa, suomen substantiivitaivutuksen ja sijajärjestelmän kuvausta. Kerrassaan järkeenkäypää tekstiä, ja kun Iso suomen kielioppi luettelee 15 sijamuotoa, Hildeenillä niitä on 13. Listalta puuttuu komitatiivi (tuttuineni), akkusatiivi puolestaan on jaettu kahtia: totaaliakkusatiivi näyttää yksikössä genetiiviltä ja monikossa nominatiivilta (”teki työn” / ”noucki marjat”), partiaaliakkusatiivi puolestaan on se, mitä nykyisin on tapana kutsua partitiiviksi (”söi leipää”). Valtaosa sijamuodoista on esitelty erinimisinä kuin nykyisin.

Jännintä väitöskirjassa on kuitenkin nykyisten ulkopaikallissijojen tulkinta. Hildeenin esityksessä nykyinen adessiivi on mediatiivi, jolla ensisijaisesti kuvataan tekemisen välinettä (”löi miekalla”). Nykyinen allatiivi puolestaan on esitetty datiivina, jonka käyttökohteista nostetaan paikallisuuden edelle sellaisia kuin ”annan sinulle” tai ”teille wahingoxi”. Nykyinen ablatiivi puolestaan on privatiivi. Siinä Hildeen nostaa paikallissijakäytön (”otti pöydältä”) kohtuullisen merkittävästi esiin, mutta mainitsee melko painokkaasti myös sellaiset käyttötapaukset kuin ”warasti isältä”, ”kylä kyläldä” tai ”Keisarilda annettu”.

Kaiken kaikkiaan tällainen esitys on piristävää vaihtelua siihen jo koulussa opittuun kielioppiin, jossa paikallissijoja on kaksi kauniisti toisilleen rinnakkaista sarjaa. Hildeenin kuvaus seuraa luontevasti hänen valitsemistaan esimerkeistä, vaikka taustalla arvatenkin on myös vahvaa kielioppiperinteen vaikutusta. Kiinnostava kurkistus tämä joka tapauksessa oli siihen, miten tutkija alun kolmatta vuosisataa sitten näki suomen kielen. Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään – mutta joskus tuo tikku voi toimia myös puhdistuspuikkona.

Laki on niin kuin se kirjoitetaan

Alkuperäinen Kotus-blogissa

Uusimmassa Kielikellossa Sirkka Paikkala kirjoittaa vuoden 1985 avioliittolain vaikutuksista sukunimen valintaan, ja jotenkin päädyin tuosta parin mutkan kautta ottamaan iltalukemiseksi vuoden 1945 etunimilain perusteluineen. Ei se loppujen lopuksi ollut millään muotoa nukuttavan tylsä eikä toisaalta myöskään vienyt yöunia. Oikeastaan lain perustelut olivat vallan mielenkiintoista tekstiä, paljolti edelleen ajankohtaista mutta paljon myös oman aikansa kuvaa.

Etunimien käyttöä ei Suomessa ollut säädelty perinnettä ja rekisteriviranomaisten omaa harkintaa pitävämmällä tavalla, kunnes etunimilaki tuli voimaan vuoden 1946 alusta. Kun sukunimien käyttö oli vuoden 1920 sukunimilailla vähitellen saatu kuriin, etu- ja sukunimien erilainen kohtelu alkoi tuntua ongelmalliselta. Lain valmistelussa oli selvästi kaksi toisilleen vastakkaista tavoitetta: toisaalta pitää huoli nimen yksilöivyydestä, toisaalta antaa kansalaisille mahdollisimman laaja vapaus päättää omasta ja lapsensa nimestä.

Ennen yhtenäisen väestörekisterin ja henkilötunnuksen aikaa nimen yksilöivyys oli hyvinkin tärkeä asia. Perustelumuistiossa viitataan tapauksiin, joissa samannimisyydestä on aiheutunut merkittävääkin sekaannusta; pahimmillaan syytön oli pantu vankilaan kaimansa tuomiota kärsimään. Sekaannuksen vaarasta huolimatta lain valmistelussa päädyttiin kieltämään vain identtisten nimien antaminen sisaruksille ja todettiin muuten, ”ettei kukaan saa kieltää toiselle antamasta sitä etunimeä, joka hänellä itsellään on, vaan että, jos etunimi vain ei muutoin ole kielletty, niin sen saa antaa kenelle tahansa.” Sukunimilaissahan tällainen kieltomahdollisuus oli, mutta etu- ja sukunimien erilainen luonne ymmärrettiin hyvin.

Kielenvastaisten ja sopimattomien nimien antaminen sen sijaan haluttiin estää, ja selvyyden vuoksi näistä nostettiin lakiin omiksi kohdikseen sukunimen antaminen etunimeksi ja väärää sukupuolta olevan nimen antaminen. Muutaman virallisista asiakirjoista poimitun ”sopimattoman” esimerkin joukossa mainitaan ”Rullgardina Stinkkadora (ynnä suomalainen sukunimi)”, joka ei tosin ole sittemmin päätynyt väestörekisteriin. Ehkä Pippilotta Viktualia Rullgardina Krusmynta Efraimsdotter Långstrump onkin siis saanut kolmannen nimensä todellisen esikuvan mukaan, ensimmäinen Peppi-kirja kun ilmestyi Ruotsissa vain kuukautta ennen etunimilain hyväksymistä.

Etunimen muuttamista käsittelevässä perustelumuistion luvussa näkyy, miten vuoden 1920 sukunimilaki oli vaikuttanut myös etunimien kirjaamiseen. Vanhastaan Suomessa oli nimeä voinut vaihtaa jokseenkin vapaasti, mutta sukunimen vaihtamista koskeneet säädökset olivat parissakymmenessä vuodessa muuttaneet käsityksiä niin, että myös etunimi koettiin kirjoitusasuaan myöten pysyväksi. Lainsäädännön puuttuessa eri rekisteriviranomaisilla oli erilaisia käytäntöjä, niin että tiukimmat eivät suostuneet merkitsemään käytössä todella olevaa etunimeä edes kirkonkirjojen muistutussarakkeeseen, kuten yleisesti oli tapana. Lakiin päätyi lopulta maltillinen kanta, jonka mukaan myös etunimen sai muuttaa lääninhallituksen päätöksellä, jos siihen oli perusteltu syy.

Kuivan asiallisista sanankäänteistä paistaa läpi myös koskettavaa ajankuvaa. Yhtenä mahdollisena syynä etunimen vaihtamiseen mainitaan, että jos lapsen sukunimi adoption yhteydessä vaihtuu, etu- ja sukunimien yhdistelmä ei ehkä ole kovin onnistunut. ”Tästä on käytännössä ollut paljon hankaluuksia, varsinkin viime aikoina, jolloin ottolapseksi ottamisia on ollut tavallista enemmän ja ne ovat erityisesti suositeltavia.” Niin, 1945.

Naurettavaa

Alkuperäinen Kotus-blogissa
Kävimme sunnuntaipäivän ratoksi Luonnontieteellisessä museossa. Yö savannilla -tietoiskussa puhuttiin muun ohessa hyeenoiden naurusta.

Kuulemma kukin hyeena nauraa omalla tavallaan, ja museon opas havainnollisti tätä nuorelle yleisölle, että se on vähän niin kuin nimi. Yöllähän on pimeää, eivätkä metsästävän lauman jäsenet näe toisiaan. Siksi on tärkeää, että äänestä kuulee, missä Jaska, Mirja ja Eki juoksevat.

Näin nimistöntutkijan näkökulmasta tuntuu vähän liioittelulta sanoa hyeenan naurua nimeksi. Toisaalta tämä tiedonjyvänen sopii kuitenkin hyvin yhteen sen kanssa, mitä viime aikoina on havaittu sanojen hahmottamisesta: neurolingvistisissa tutkimuksissa nimittäin on nähty, että aivot toimivat erisnimiä tunnistaessaan hieman eri tavalla kuin yleisnimien kanssa. Sekä näiden erojen että muidenkin pikku vihjeiden perusteella muutamat tutkijat arvelevatkin, että juuri nimet olisivat kielen vanhinta kerrostumaa. Ehkä pohjalla on jonkinlainen yleiseläimellinen kyky yksilön identiteetin tunnistamiseen, josta ihmiset sitten jatkavat yleistyksiä ja abstraktioita tekemällä kokonaiseen kielitaitoon asti.

Eihän tässä tietenkään ihan vielä tarvitse ruveta rakentamaan yhteistä sukupuuta ihmiskielille ja hyeenoiden naurulle, mutta hauska tätäkin oli kuulla.

Laman nimi

Alkuperäinen Kotus-blogissa

Viime päivinä lehdistössä on puhuttu kansainvälisesti kuuluisan, puolisen vuosisataa maanpaossa olleen tiibetiläisen hengellisen johtajan Suomen-vierailusta. Tässä yhteydessä on taas noussut esiin kysymys, miten häneen kuuluu viitata; lähinnä epäselvyyttä on siitä, onko korrekti kirjoitusasu dalai-lama vai Dalai-lama, muut vaihtoehdot ovat sentään onneksi jo miltei kokonaan hävinneet.

Suomen virallinen kielenhuolto on pitkään ollut kannalla, jonka Terho Itkonen esitti Kielikellossa 1/1994: dalai on ”yleisnimi, joka tiibetissä merkitsee ’(tiedon) valtamerta'” ja on siksi syytä kirjoittaa pienellä alkukirjaimella, mutta sanan hahmon selventämiseksi yhdyssana on syytä kirjoittaa yhdysmerkillisenä, siis dalai-lama. Jonkin verran kanta on kuitenkin lieventynyt, ja vuodesta 2000 myös kirjoitusasua Dalai-lama on pidetty hyväksyttävänä lähinnä sillä perusteella, että tätä arvonimeä yleensä käytetään yksinään, ikään kuin se olisi kulloisenkin kantajansa nimi.

Nimityksen historia juontaa juurensa 1500-luvun loppupuolelle, jolloin mongolihallitsija Altan-kaani käytti sitä nykyisen laskutavan mukaan kolmannesta kyseisen laman inkarnaatiosta Sonam Gyatsosta. Itkonen on aivan oikeassa siinä, että dalai merkitsee valtamerta, vaikkakin mongolin eikä tiibetin kielessä; myös tulkinta, että dalai-lama olisi ’tiedon valtamerta’ merkitsevä arvonimi, on vanha ja etenkin länsimaissa laajalle levinnyt. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa eikä välttämättä edes perustelluin tulkinta.

Dalai ei nimittäin ole tässä yhteydessä ainoa ’valtamerta’ merkitsevä elementti, vaan sama merkitys on myös nimellä Gyatso, jota ovat kantaneet aivan ensimmäistä lukuun ottamatta kaikki Dalai-lamat. Neljän ja puolen vuosisadan takaa ei tietenkään voi enää olla varma, mitä Altan-kaanin mielessä liikkui, mutta on aivan mahdollista, että nimitystä ei alkuaan ajateltu itsenäiseksi hengelliseksi arvonimeksi vaan että kyseessä oli yksinkertaiseksi mongolinkielinen käännös kunnianarvoisan opettaja Gyatson sekä oppiarvosta että nimestä. Tätä tukee se, että kaikki Dalai-laman inkarnaatiot ovat sittemmin ottaneet Gyatson osaksi nimeään, ja myös nykyinen Dalai-lama on kertonut olevansa tällaisen tulkinnan kannalla.

Nimityksen olemuksesta on siis kaksi erilaista perinnettä, joista toisella voi perustella kirjoitusasua dalai-lama ja toisella asua Dalai-lama. Edellinen antaa ymmärtää, että kyseessä on arvonimi, joka Itkosen esimerkkiä käyttääkseni vertautuu oikeinkirjoitukseltaan arkkipiispaan; jälkimmäisessä puolestaan alkuosa on erisnimi, aivan vastaavasti kuin Tuomas-piispan tapauksessa.

Ei nimi miestä pahenna?

Alkuperäinen Kotus-blogissa

Hakukonemammutista laajemmaksikin verkkotoimijaksi ponkaissut Google on levittäytymässä sosiaaliseen mediaan uudella Google+-palvelullaan. Ajatus on aika lailla samantapainen kuin kilpailijoillakin, palvelun avulla voi kertoa itsestään ja pitää yhteyttä tuttaviinsa. Niin kauan kuin voi: viime viikkoina on noussut suuri hämmennys siitä, mitä vaatimus oikealla nimellä esiintymisestä tässä yhteydessä tarkoittaa.

Verkossa kiertää kertomuksia siitä, kuinka tunnuksia on suljettu Google+:n käyttöehtojen vastaisina, kun käyttäjän ilmoittama nimi ei Googlen mielestä ole asianomaisen ”oikea nimi”. Tällainen peruste on erityisen mielenkiintoinen sikäli, että käyttöehdoissa ei edellytetä virallisen nimen käyttöä, vaan muutkin päivittäisessä käytössä olevat nimet sallitaan.

Viime päivinä on alkanut näyttää siltä, että sallittuja ”käyttönimiä” olisivat lähinnä virallisen nimen erilaiset diminutiivi- tai lempinimimuodot. Nämä muodostavat kuitenkin aika pienen osajoukon siitä nimivalikoimasta, jota ihmiset oikeasti käyttävät, etenkään verkkomaailmassa. Jo verkkokeskustelujen alkuajoilta periytyy tapa käyttää muodoltaan lähinnä käyttäjätunnuksen tapaisia nimiä, kuten LadyBug tai Marten; erilaisissa virtuaalimaailmoissa on viime vuosina näkynyt myös etu- ja sukunimen sisältäviä nimiä, vaikkapa Saara Edring tai Esko Levee (terveisiä, jos joku mainituista sattuu tämän lukemaan). Näillä ei useinkaan ole mitään tekemistä sen nimen kanssa, joka on kirjoitettuna asianomaisen henkilön ajokorttiin.

Nimistöntutkijaa tässä mietityttää, millainen nimi lopulta on ”oikea”. Kaikki äsken mainitsemani verkossa käytetyt nimet viittaavat henkilöön aivan samalla tavoin kuin virallisetkin nimet, ja myös perinteisessä maailmassa sama henkilö voi useinkin käyttää eri tilanteissa eri nimiä. Keskimmäisen valtakunnan ajoista lähtien Egyptin kuninkailla oli viisi eri nimeä eri käyttötarkoituksiin, ja samassa hengessä vielä aivan äskettäin Joseph Ratzinger otti paaviksi tultuaan nimen Benedictus XVI.

Tieteen tai okkultismin historiaa vähänkään lukeneet ovat kuulleet nimen Paracelsus, mutta Philippus Aureolus Theophrastus Bombastus von Hohenheim lienee useimmille tuntemattomampi; Marion R. Morrisonista harva on kuullut, John Wayne sen sijaan on tutumpi nimi. Onko Vladimir Iljitš Uljanov oikeampi nimi kuin Lenin? Entä miten on laita Charles Lutwidge Dodgsonin, joka julkaisi matematiikkaa tällä nimellä ja kaunokirjallisuutta Lewis Carrollina?

Passissa ja tietosanakirjassa ei välttämättä näy sama nimi. Mikä tällaisessa tapauksessa on ”oikea nimi”? Loppujen lopuksi on aika vaikea keksiä parempaa kriteeriä kuin se, että oikea on mikä tahansa nimi, jolla kyseinen henkilö tunnetaan.

Maajoukkuepeliä

Alkuperäinen Kotus-blogissa

Kävin vähän ennen kuun puoltaväliä viikon mittaisella aktiivilomalla, jota tuttavallisesti kertausharjoitukseksi kutsutaan. Heti ilmoittautuessa käteen työnnettiin esite, jossa minut toivotettiin tervetulleeksi ”todelliseen maajoukkueeseen”. Mikään varsinainen joukkueurheilija en ole koskaan ollut – miekkailuseuran kalpajoukkueessa taisin sentään käväistä joskus parikymmentä vuotta sitten – mutta mainoslause viehätti. Muun ohessa harjoitus nosti esiin päivätyöhön liittyviä ajatuksia kolmessa aika erilaisessa suhteessa.

Ihan ensiksi oli jännää katsoa, miten tietoturvallisuus toimii ympäristössä, jossa salassa pidettävää on lähes kaikki käsiteltävä tieto eikä pelkästään pienehkö osa tutkimusaineistoista ja hallinnollisista asiakirjoista. Samat tutut valtionlaajuiset tietoturvallisuusmääräyksethän asioita tietysti ohjaavat niin Puolustusvoimissa kuin Kotuksessakin, näkökulmat vain ovat kovin erilaiset.

Toiseksi oli hauska seurata sivusta, miten viestintä on nykyisin nostettu eri aselajien rinnalle jotakuinkin tasa-arvoiseksi osaksi toimintaa. Etenkin moderneissa täysimittaista sotaa lievemmissä selkkauksissa yleisen mielipiteen seuraaminen, siihen reagointi ja sen ohjailu ovat selvästi tärkeä osa maanpuolustusta. Sosiaalisen median merkitys kasvaa koko ajan, ja tätäkin harjoitusta saattoi seurata oman radiokanavan lisäksi Facebookissa ja Twitterissä. Ohjeita oli myös siitä, mitä kaikkea omasta ja lähipiirin tilanteesta sopii verkossa julkisesti kertoa.

Kolmanneksi sotilaallisen toiminnan kansainvälistyminen on alkanut näkyä myös kielenkäytössä. Erilaisten yhteisoperaatioiden määrä on viime aikoina kasvanut merkittävästi, ja kotimaistakin sotilasjohtamista on ilmeisen tarkoituksenmukaista muokata niihin sopivaksi. Käskytyksessä ollaan siirtymässä amerikkalaislähtöisen Guidance for Operational Planning -ohjeiston suomalaiseen sovellukseen, joka näin äkkivilkaisulta on kieleltään selvästi parempi kuin mitä nimi FINGOP antaisi odottaa. Tekstiä uuden mallin mukaan sen sijaan kyllä syntyy selvästi entistä enemmän, ja monessa kohtaa heräsi suuri himo usuttaa joku tuttu tekstintutkija sotilaskäskyjen ihmeellisen ja muuttuvan maailman kimppuun.

Pienipiirteisemmin kielen ja kulttuurin muutos näkyy uudistuvana termistönä: kun käsitteistö yhdenmukaistetaan kansainvälisissä operaatioissa käytetyn rakenteen mukaiseksi, myös tämän uuden rakenteen mukainen suomenkielinen sanasto on luotava. Vaikka työtä onkin tehty jopa yllättävän hyvin, kaksikielisyyden tavallisia ilmiöitä on tietysti täälläkin. Joskus viikon puolivälin tienoilla esimerkiksi ihmettelin puhelimessa hetken, mitä puhekumppani tarkoitti termillä warning order. Seuraavan lauseen kohdalla sentään tajusin jo, että puhe oli asiakirjasta, josta olin jo ehtinyt tottua käyttämään sujuvasti sekä englanninkielisen lyhenteen WNGO mukaan muodostettua slanginimitystä vingo että virallista termiä esikäsky. Tuo puhelu oli kuitenkin viikon aikana ainoa, jossa käytettiin suoraan vieraskielistä termiä, muuten toimittiin suomenkielisessä ympäristössä suomeksi. Tässäkin mielessä maajoukkueella menee aika hyvin.