Sosiaalisen median ja vähän jo perinteisemmänkin uutisoinnin puheenaiheeksi on viikonloppuna noussut Facebook-päivitys, jossa perussuomalainen kansanedustaja kaipaa kansallismielistä vallankumousta. Aiheesta on ehditty kirjoittaa yhtä sun toista ainakin vihapuheen, kansanedustajan velvollisuuksien, puolueen ja valtakunnan julkisuuskuvan ja perustuslain näkökulmista.
Olen tähän ikään mennessä ehtinyt äänestää muiden ohessa myös vihreää, vasemmistoliittolaista ja perussuomalaista ehdokasta, ja vaikka minulla poliittisiakin mielipiteitä on, en nyt haluaisi niitä kauheasti tuoda esille. Sen sijaan näkökulmani pohjaa sellaiseen alaan, joka vanhastaan on leimattu kansalliseksi tieteeksi. Tässä omassa akateemisessa kuplassani ihmettelen lähinnä, mihin tämä suunnaton kaipuu kohdistuu. Mikä on se myyttinen kansallinen yhtenäiskulttuuri, johon pitäisi palata, ja milloin meillä täällä sellainen oli?
Eri puolilla Suomea on vanhastaan eletty hyvin eri lailla, ja eletään edelleenkin. Kaupunkien ja maaseudun välinen raja on vanha – keskiajalla laitkin olivat erilliset – mutta edelleen niin jyrkkä, että helsinkiläisen on väliin vaarallista kertoa, mistä on kotoisin. Nykyinen suomen yleiskieli on vajaan puolentoista vuosisadan ikäinen, ja murre-erot ovat edelleen selvästi näkyvissä, vaikka television keksimisen jälkeen ovatkin alkaneet tasoittua. Pohjois-Ruotsissa ja Pohjois-Norjassa pidetään nykyisin itsenäisinä kielinään sellaisia, joita vielä minun opiskeluaikoinani opetettiin suomen murteiksi.
Jos katsotaan Suomen (tai suomen) sisäistä kulttuuri- ja kielivaihtelua kauemmas selvästi vieraaseen, tilanne ei helpotu yhtään. Suomalaisilla on aina ollut kontakteja ulkomaailmaan, ja kulttuurivaihto on ollut vilkasta. Kansallisromantikot kävivät innokkaasti Keski-Euroopassa sekä saamassa että antamassa vaikutteita, ja 1700-luvulla löydetty suomalais-ugrilaisen kielikunnan yhteys uutisoitiin turkulaisessa lehdessä tuoreeltaan. Olavi Maununpoika toimi 1400-luvun puolivälissä hetken Pariisin yliopiston rehtorina, ennen kuin palasi kotimaahansa ja päätyi Turun piispaksi. Edellä mainitsemani suomen yleiskielikin on paljolti 1800-luvun ruotsinkielisen helsinkiläissivistyneistön tuotos.
Suomalaisista merkkihenkilöistä jopa Perkele on maahanmuuttaja, syntyjään balttilainen ukkosenjumala. Kantasuomalaisilla ei ollut antaa koulutusta vastaavaa työtä, ja niin tämä lähtömaassaan korkeasti kunnioitettu yläluokan elintasopakolainen joutui tyytymään matalan tason töihin. Tai no, ehkä lienee luontevampaa etsiä selitystä sellaisesta monikulttuurisesta yhteisöstä, jossa alkuperäinen tehtävä tunnettiin – pari viikkoa sitten telttaillessa alkoi minultakin irrota sateen- ja ukkosenjumalalle rukous: ”Perkele, älä nyt enää viitti!”
Kaivattu kansallinen yhtenäisyys on näköharha. Sitä ei missään vaiheessa ole ollut olemassa, vaan suuri osa perisuomalaisiksi ajatelluista kulttuuri-ilmiöistä on syntynyt nimenomaan monikulttuurisen vuorovaikutuksen kautta. Myös suomi kielenä on syntynyt tällaisten kontaktien kautta. Mutta kuka tietää, ehkä seuraava vaihe pakkoruotsin vastustamisessa on, että liikkeen äärisiipi alkaa vaatia paluuta germaanikontakteja edeltäneeseen puhtaaseen kieleen. Siihen siis, josta suomen ja monen muun ohella haaroivat omaan suuntaansa myös saamelaiskielet.
Pöllömpää 