Kuukausittainen arkisto:huhtikuu 2012

Laki on niin kuin se kirjoitetaan

Alkuperäinen Kotus-blogissa

Uusimmassa Kielikellossa Sirkka Paikkala kirjoittaa vuoden 1985 avioliittolain vaikutuksista sukunimen valintaan, ja jotenkin päädyin tuosta parin mutkan kautta ottamaan iltalukemiseksi vuoden 1945 etunimilain perusteluineen. Ei se loppujen lopuksi ollut millään muotoa nukuttavan tylsä eikä toisaalta myöskään vienyt yöunia. Oikeastaan lain perustelut olivat vallan mielenkiintoista tekstiä, paljolti edelleen ajankohtaista mutta paljon myös oman aikansa kuvaa.

Etunimien käyttöä ei Suomessa ollut säädelty perinnettä ja rekisteriviranomaisten omaa harkintaa pitävämmällä tavalla, kunnes etunimilaki tuli voimaan vuoden 1946 alusta. Kun sukunimien käyttö oli vuoden 1920 sukunimilailla vähitellen saatu kuriin, etu- ja sukunimien erilainen kohtelu alkoi tuntua ongelmalliselta. Lain valmistelussa oli selvästi kaksi toisilleen vastakkaista tavoitetta: toisaalta pitää huoli nimen yksilöivyydestä, toisaalta antaa kansalaisille mahdollisimman laaja vapaus päättää omasta ja lapsensa nimestä.

Ennen yhtenäisen väestörekisterin ja henkilötunnuksen aikaa nimen yksilöivyys oli hyvinkin tärkeä asia. Perustelumuistiossa viitataan tapauksiin, joissa samannimisyydestä on aiheutunut merkittävääkin sekaannusta; pahimmillaan syytön oli pantu vankilaan kaimansa tuomiota kärsimään. Sekaannuksen vaarasta huolimatta lain valmistelussa päädyttiin kieltämään vain identtisten nimien antaminen sisaruksille ja todettiin muuten, ”ettei kukaan saa kieltää toiselle antamasta sitä etunimeä, joka hänellä itsellään on, vaan että, jos etunimi vain ei muutoin ole kielletty, niin sen saa antaa kenelle tahansa.” Sukunimilaissahan tällainen kieltomahdollisuus oli, mutta etu- ja sukunimien erilainen luonne ymmärrettiin hyvin.

Kielenvastaisten ja sopimattomien nimien antaminen sen sijaan haluttiin estää, ja selvyyden vuoksi näistä nostettiin lakiin omiksi kohdikseen sukunimen antaminen etunimeksi ja väärää sukupuolta olevan nimen antaminen. Muutaman virallisista asiakirjoista poimitun ”sopimattoman” esimerkin joukossa mainitaan ”Rullgardina Stinkkadora (ynnä suomalainen sukunimi)”, joka ei tosin ole sittemmin päätynyt väestörekisteriin. Ehkä Pippilotta Viktualia Rullgardina Krusmynta Efraimsdotter Långstrump onkin siis saanut kolmannen nimensä todellisen esikuvan mukaan, ensimmäinen Peppi-kirja kun ilmestyi Ruotsissa vain kuukautta ennen etunimilain hyväksymistä.

Etunimen muuttamista käsittelevässä perustelumuistion luvussa näkyy, miten vuoden 1920 sukunimilaki oli vaikuttanut myös etunimien kirjaamiseen. Vanhastaan Suomessa oli nimeä voinut vaihtaa jokseenkin vapaasti, mutta sukunimen vaihtamista koskeneet säädökset olivat parissakymmenessä vuodessa muuttaneet käsityksiä niin, että myös etunimi koettiin kirjoitusasuaan myöten pysyväksi. Lainsäädännön puuttuessa eri rekisteriviranomaisilla oli erilaisia käytäntöjä, niin että tiukimmat eivät suostuneet merkitsemään käytössä todella olevaa etunimeä edes kirkonkirjojen muistutussarakkeeseen, kuten yleisesti oli tapana. Lakiin päätyi lopulta maltillinen kanta, jonka mukaan myös etunimen sai muuttaa lääninhallituksen päätöksellä, jos siihen oli perusteltu syy.

Kuivan asiallisista sanankäänteistä paistaa läpi myös koskettavaa ajankuvaa. Yhtenä mahdollisena syynä etunimen vaihtamiseen mainitaan, että jos lapsen sukunimi adoption yhteydessä vaihtuu, etu- ja sukunimien yhdistelmä ei ehkä ole kovin onnistunut. ”Tästä on käytännössä ollut paljon hankaluuksia, varsinkin viime aikoina, jolloin ottolapseksi ottamisia on ollut tavallista enemmän ja ne ovat erityisesti suositeltavia.” Niin, 1945.

Mainokset