Aihearkisto: nimistöntutkimus

Stadin nimi

Joskus opinnäyte herättää ajatuksia muustakin kuin varsinaisesta aiheestaan.

Yksi viimekeväisistä kandidaatintutkielmista käsitteli pieksämäkeläisnuorten murreasenteita ja -käsityksiä. Valmista työtä lukiessa pisti yllättäen silmään yksi esimerkkilause: lukiolaistyttö arveli puhekielensä muuttuneen hiukan, koska hänellä ”on ystäviä Stadissa”.

Jotenkin olen tähän asti aina hahmottanut stadin pohjimmiltaan yleisnimeksi, jota tietyissä tilanteissa käytetään erisnimen tapaan. Siis että tässä olisi ihan samasta ilmiöstä kyse kuin siinä, miten joskus lapsuudessani oli tapana matkustaa Espoon kauppalasta (ja vähän vielä kaupungistakin) Kaupunkiin. Siinä kieliyhteisössä, jossa kaupunkia on vanhastaan sanottu stadiksi, Kaupungilla ei oikeastaan ole voinut tarkoittaa mitään muuta kuin Helsinkiä.

Pieksämäkeläisnuoren sanomana Stadi kuulostaa minun korvaani kummalliselta. Ei siksi, etteikö Helsingin slangista peräisin olevaa sanastoa voisi levitä ympäri Suomea, vaan siksi, että en oikein osaa mieltää Helsinkiä prototyyppiseksi kaupungiksi enää ihan noin kaukana landella. Sitä paitsi stadi se on Pieksämäkikin, vaikka snadi stadi.

Ilmeisesti olen kumminkin vähän vanhakantainen. Jo pitkäänhän on väännetty kättä siitä, saako oikea stadilainen puhua Hesasta vai paljastaako tuon nimen käyttö käyttäjänsä vastikään junasta pudonneeksi. Historiallisesti kuitenkin alkuasukkaat ovat käyttäneet kumpaakin nimeä, vaikka Stadi onkin vallannut alaa jo puolen vuosisadan verran, vähän siis pidempään kuin olen ollut tilannetta seuraamassa.

Kaikesta huolimatta uskallan edelleenkin olla itse sitä mieltä, että Hesa on näistä se varsinainen nimi ja että Stadista puhuminen sisältää ajatuksen, että puhujan lähipiirissä on yksi Kaupunki ylitse muiden. Näinkin ajateltuna tietysti valinta erottelee Helsingin vaikutuspiirissä ikänsä asuneet muualta tulleista.

Mainokset

Laki on niin kuin se kirjoitetaan

Alkuperäinen Kotus-blogissa

Uusimmassa Kielikellossa Sirkka Paikkala kirjoittaa vuoden 1985 avioliittolain vaikutuksista sukunimen valintaan, ja jotenkin päädyin tuosta parin mutkan kautta ottamaan iltalukemiseksi vuoden 1945 etunimilain perusteluineen. Ei se loppujen lopuksi ollut millään muotoa nukuttavan tylsä eikä toisaalta myöskään vienyt yöunia. Oikeastaan lain perustelut olivat vallan mielenkiintoista tekstiä, paljolti edelleen ajankohtaista mutta paljon myös oman aikansa kuvaa.

Etunimien käyttöä ei Suomessa ollut säädelty perinnettä ja rekisteriviranomaisten omaa harkintaa pitävämmällä tavalla, kunnes etunimilaki tuli voimaan vuoden 1946 alusta. Kun sukunimien käyttö oli vuoden 1920 sukunimilailla vähitellen saatu kuriin, etu- ja sukunimien erilainen kohtelu alkoi tuntua ongelmalliselta. Lain valmistelussa oli selvästi kaksi toisilleen vastakkaista tavoitetta: toisaalta pitää huoli nimen yksilöivyydestä, toisaalta antaa kansalaisille mahdollisimman laaja vapaus päättää omasta ja lapsensa nimestä.

Ennen yhtenäisen väestörekisterin ja henkilötunnuksen aikaa nimen yksilöivyys oli hyvinkin tärkeä asia. Perustelumuistiossa viitataan tapauksiin, joissa samannimisyydestä on aiheutunut merkittävääkin sekaannusta; pahimmillaan syytön oli pantu vankilaan kaimansa tuomiota kärsimään. Sekaannuksen vaarasta huolimatta lain valmistelussa päädyttiin kieltämään vain identtisten nimien antaminen sisaruksille ja todettiin muuten, ”ettei kukaan saa kieltää toiselle antamasta sitä etunimeä, joka hänellä itsellään on, vaan että, jos etunimi vain ei muutoin ole kielletty, niin sen saa antaa kenelle tahansa.” Sukunimilaissahan tällainen kieltomahdollisuus oli, mutta etu- ja sukunimien erilainen luonne ymmärrettiin hyvin.

Kielenvastaisten ja sopimattomien nimien antaminen sen sijaan haluttiin estää, ja selvyyden vuoksi näistä nostettiin lakiin omiksi kohdikseen sukunimen antaminen etunimeksi ja väärää sukupuolta olevan nimen antaminen. Muutaman virallisista asiakirjoista poimitun ”sopimattoman” esimerkin joukossa mainitaan ”Rullgardina Stinkkadora (ynnä suomalainen sukunimi)”, joka ei tosin ole sittemmin päätynyt väestörekisteriin. Ehkä Pippilotta Viktualia Rullgardina Krusmynta Efraimsdotter Långstrump onkin siis saanut kolmannen nimensä todellisen esikuvan mukaan, ensimmäinen Peppi-kirja kun ilmestyi Ruotsissa vain kuukautta ennen etunimilain hyväksymistä.

Etunimen muuttamista käsittelevässä perustelumuistion luvussa näkyy, miten vuoden 1920 sukunimilaki oli vaikuttanut myös etunimien kirjaamiseen. Vanhastaan Suomessa oli nimeä voinut vaihtaa jokseenkin vapaasti, mutta sukunimen vaihtamista koskeneet säädökset olivat parissakymmenessä vuodessa muuttaneet käsityksiä niin, että myös etunimi koettiin kirjoitusasuaan myöten pysyväksi. Lainsäädännön puuttuessa eri rekisteriviranomaisilla oli erilaisia käytäntöjä, niin että tiukimmat eivät suostuneet merkitsemään käytössä todella olevaa etunimeä edes kirkonkirjojen muistutussarakkeeseen, kuten yleisesti oli tapana. Lakiin päätyi lopulta maltillinen kanta, jonka mukaan myös etunimen sai muuttaa lääninhallituksen päätöksellä, jos siihen oli perusteltu syy.

Kuivan asiallisista sanankäänteistä paistaa läpi myös koskettavaa ajankuvaa. Yhtenä mahdollisena syynä etunimen vaihtamiseen mainitaan, että jos lapsen sukunimi adoption yhteydessä vaihtuu, etu- ja sukunimien yhdistelmä ei ehkä ole kovin onnistunut. ”Tästä on käytännössä ollut paljon hankaluuksia, varsinkin viime aikoina, jolloin ottolapseksi ottamisia on ollut tavallista enemmän ja ne ovat erityisesti suositeltavia.” Niin, 1945.

Naurettavaa

Alkuperäinen Kotus-blogissa
Kävimme sunnuntaipäivän ratoksi Luonnontieteellisessä museossa. Yö savannilla -tietoiskussa puhuttiin muun ohessa hyeenoiden naurusta.

Kuulemma kukin hyeena nauraa omalla tavallaan, ja museon opas havainnollisti tätä nuorelle yleisölle, että se on vähän niin kuin nimi. Yöllähän on pimeää, eivätkä metsästävän lauman jäsenet näe toisiaan. Siksi on tärkeää, että äänestä kuulee, missä Jaska, Mirja ja Eki juoksevat.

Näin nimistöntutkijan näkökulmasta tuntuu vähän liioittelulta sanoa hyeenan naurua nimeksi. Toisaalta tämä tiedonjyvänen sopii kuitenkin hyvin yhteen sen kanssa, mitä viime aikoina on havaittu sanojen hahmottamisesta: neurolingvistisissa tutkimuksissa nimittäin on nähty, että aivot toimivat erisnimiä tunnistaessaan hieman eri tavalla kuin yleisnimien kanssa. Sekä näiden erojen että muidenkin pikku vihjeiden perusteella muutamat tutkijat arvelevatkin, että juuri nimet olisivat kielen vanhinta kerrostumaa. Ehkä pohjalla on jonkinlainen yleiseläimellinen kyky yksilön identiteetin tunnistamiseen, josta ihmiset sitten jatkavat yleistyksiä ja abstraktioita tekemällä kokonaiseen kielitaitoon asti.

Eihän tässä tietenkään ihan vielä tarvitse ruveta rakentamaan yhteistä sukupuuta ihmiskielille ja hyeenoiden naurulle, mutta hauska tätäkin oli kuulla.

Laman nimi

Alkuperäinen Kotus-blogissa

Viime päivinä lehdistössä on puhuttu kansainvälisesti kuuluisan, puolisen vuosisataa maanpaossa olleen tiibetiläisen hengellisen johtajan Suomen-vierailusta. Tässä yhteydessä on taas noussut esiin kysymys, miten häneen kuuluu viitata; lähinnä epäselvyyttä on siitä, onko korrekti kirjoitusasu dalai-lama vai Dalai-lama, muut vaihtoehdot ovat sentään onneksi jo miltei kokonaan hävinneet.

Suomen virallinen kielenhuolto on pitkään ollut kannalla, jonka Terho Itkonen esitti Kielikellossa 1/1994: dalai on ”yleisnimi, joka tiibetissä merkitsee ’(tiedon) valtamerta'” ja on siksi syytä kirjoittaa pienellä alkukirjaimella, mutta sanan hahmon selventämiseksi yhdyssana on syytä kirjoittaa yhdysmerkillisenä, siis dalai-lama. Jonkin verran kanta on kuitenkin lieventynyt, ja vuodesta 2000 myös kirjoitusasua Dalai-lama on pidetty hyväksyttävänä lähinnä sillä perusteella, että tätä arvonimeä yleensä käytetään yksinään, ikään kuin se olisi kulloisenkin kantajansa nimi.

Nimityksen historia juontaa juurensa 1500-luvun loppupuolelle, jolloin mongolihallitsija Altan-kaani käytti sitä nykyisen laskutavan mukaan kolmannesta kyseisen laman inkarnaatiosta Sonam Gyatsosta. Itkonen on aivan oikeassa siinä, että dalai merkitsee valtamerta, vaikkakin mongolin eikä tiibetin kielessä; myös tulkinta, että dalai-lama olisi ’tiedon valtamerta’ merkitsevä arvonimi, on vanha ja etenkin länsimaissa laajalle levinnyt. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa eikä välttämättä edes perustelluin tulkinta.

Dalai ei nimittäin ole tässä yhteydessä ainoa ’valtamerta’ merkitsevä elementti, vaan sama merkitys on myös nimellä Gyatso, jota ovat kantaneet aivan ensimmäistä lukuun ottamatta kaikki Dalai-lamat. Neljän ja puolen vuosisadan takaa ei tietenkään voi enää olla varma, mitä Altan-kaanin mielessä liikkui, mutta on aivan mahdollista, että nimitystä ei alkuaan ajateltu itsenäiseksi hengelliseksi arvonimeksi vaan että kyseessä oli yksinkertaiseksi mongolinkielinen käännös kunnianarvoisan opettaja Gyatson sekä oppiarvosta että nimestä. Tätä tukee se, että kaikki Dalai-laman inkarnaatiot ovat sittemmin ottaneet Gyatson osaksi nimeään, ja myös nykyinen Dalai-lama on kertonut olevansa tällaisen tulkinnan kannalla.

Nimityksen olemuksesta on siis kaksi erilaista perinnettä, joista toisella voi perustella kirjoitusasua dalai-lama ja toisella asua Dalai-lama. Edellinen antaa ymmärtää, että kyseessä on arvonimi, joka Itkosen esimerkkiä käyttääkseni vertautuu oikeinkirjoitukseltaan arkkipiispaan; jälkimmäisessä puolestaan alkuosa on erisnimi, aivan vastaavasti kuin Tuomas-piispan tapauksessa.

Ei nimi miestä pahenna?

Alkuperäinen Kotus-blogissa

Hakukonemammutista laajemmaksikin verkkotoimijaksi ponkaissut Google on levittäytymässä sosiaaliseen mediaan uudella Google+-palvelullaan. Ajatus on aika lailla samantapainen kuin kilpailijoillakin, palvelun avulla voi kertoa itsestään ja pitää yhteyttä tuttaviinsa. Niin kauan kuin voi: viime viikkoina on noussut suuri hämmennys siitä, mitä vaatimus oikealla nimellä esiintymisestä tässä yhteydessä tarkoittaa.

Verkossa kiertää kertomuksia siitä, kuinka tunnuksia on suljettu Google+:n käyttöehtojen vastaisina, kun käyttäjän ilmoittama nimi ei Googlen mielestä ole asianomaisen ”oikea nimi”. Tällainen peruste on erityisen mielenkiintoinen sikäli, että käyttöehdoissa ei edellytetä virallisen nimen käyttöä, vaan muutkin päivittäisessä käytössä olevat nimet sallitaan.

Viime päivinä on alkanut näyttää siltä, että sallittuja ”käyttönimiä” olisivat lähinnä virallisen nimen erilaiset diminutiivi- tai lempinimimuodot. Nämä muodostavat kuitenkin aika pienen osajoukon siitä nimivalikoimasta, jota ihmiset oikeasti käyttävät, etenkään verkkomaailmassa. Jo verkkokeskustelujen alkuajoilta periytyy tapa käyttää muodoltaan lähinnä käyttäjätunnuksen tapaisia nimiä, kuten LadyBug tai Marten; erilaisissa virtuaalimaailmoissa on viime vuosina näkynyt myös etu- ja sukunimen sisältäviä nimiä, vaikkapa Saara Edring tai Esko Levee (terveisiä, jos joku mainituista sattuu tämän lukemaan). Näillä ei useinkaan ole mitään tekemistä sen nimen kanssa, joka on kirjoitettuna asianomaisen henkilön ajokorttiin.

Nimistöntutkijaa tässä mietityttää, millainen nimi lopulta on ”oikea”. Kaikki äsken mainitsemani verkossa käytetyt nimet viittaavat henkilöön aivan samalla tavoin kuin virallisetkin nimet, ja myös perinteisessä maailmassa sama henkilö voi useinkin käyttää eri tilanteissa eri nimiä. Keskimmäisen valtakunnan ajoista lähtien Egyptin kuninkailla oli viisi eri nimeä eri käyttötarkoituksiin, ja samassa hengessä vielä aivan äskettäin Joseph Ratzinger otti paaviksi tultuaan nimen Benedictus XVI.

Tieteen tai okkultismin historiaa vähänkään lukeneet ovat kuulleet nimen Paracelsus, mutta Philippus Aureolus Theophrastus Bombastus von Hohenheim lienee useimmille tuntemattomampi; Marion R. Morrisonista harva on kuullut, John Wayne sen sijaan on tutumpi nimi. Onko Vladimir Iljitš Uljanov oikeampi nimi kuin Lenin? Entä miten on laita Charles Lutwidge Dodgsonin, joka julkaisi matematiikkaa tällä nimellä ja kaunokirjallisuutta Lewis Carrollina?

Passissa ja tietosanakirjassa ei välttämättä näy sama nimi. Mikä tällaisessa tapauksessa on ”oikea nimi”? Loppujen lopuksi on aika vaikea keksiä parempaa kriteeriä kuin se, että oikea on mikä tahansa nimi, jolla kyseinen henkilö tunnetaan.

Mihin ne nyt jo ehtivät kadota?

Alkuperäinen Kotus-blogissa

Kävimme pääsiäisen aikoihin perheen kanssa pohjoisessa katsomassa sukulaisia ja maisemia. Matka oli oikein mukava, mutta kahta sai etsiskellä.

Paikannimiä, murrealueita ja historiallisia karttoja tuijottaneesta tuntui oudolta, kun jo Simon rajalla tienvarren kyltti toivotti tervetulleeksi Lappiin. Apua, kielipoliisi! Joku on varastanut Peräpohjolan! Vajaan tunnin matkan jälkeen kadonnut maakunta sentään löytyi, kun ajoimme joen yli Haaparannalle. Norrbotteniksi sitä tietysti enimmäkseen virallisissa papereissa sanotaan, mutta pakkoruotsi auttaa.

Vanha Lapin maakuntahan alkoi jokivarressa aikoinaan vasta Kolarin ja Muonion rajalta, etelämpänä oltiin vielä Peräpohjolassa. Maakuntajaon kannalta tämä jälkimmäinen oli Pohjanmaan laitimmainen osa vielä vuoden 1994 uudistukseen saakka, vaikka valtionhallinnossa kuuluikin Lapin lääniin. Ruotsin puolella vastaava läänitason yhdistäminen on tehty toisin päin, siellä Lapin pohjoisosat ja Peräpohjolan kattava hallinnollinen kokonaisuus on nimeltään Norrbottens län.

Meillä Lapin läänin perustaminen vuonna 1938 lienee osaltaan vaikuttanut siihen, että Peräpohjola on nykyisellään jokseenkin näkymättömissä. Oulun läänin jaossa Lapin lääni muodostettiin juuri näistä kahdesta maakunnasta, jopa niin, että lääninhallitus sijoitettiin Peräpohjolaan Rovaniemelle. Kun on kovin luonnollista ajatella, että Lapin lääninhallitus on Lapissa, raja alkoi vähitellen ihmisten mielissä siirtyä etelämmäksi. Maakuntarajoja ei myöskään vanhastaan merkitty teiden varsille, mikä teki niiden hahmottamisen vaikeammaksi; muistelen joskus 1970-luvun puolivälissä ajatelleeni, että Lappi alkaa napapiiriltä. Sekin tietysti kulkee vielä hiukan Rovaniemen pohjoispuolella, mutta ainakin määritelmä oli riittävän selkeä alakouluikäiselle etelän lapselle.

Vaikken siis tarkkaan itsekään tiedä, missä oman Lappini rajat kulkevat, vielä tänä pääsiäisenäkin minusta tuntui hassulta katsella Lappi-aiheisten turistipyydysten kylttejä Oulusta Kemiin ajaessa. Siellä niitä kuitenkin jo on, ja niihin kiteytyy kaikkein selvimmin toinen merkittävä tekijä, joka läänijaon ohessa tai jopa sitä tärkeämmin on vienyt Peräpohjolan osaksi Lappia. Peräpohjola kuulostaa jotenkin vanhanaikaiselta syrjäseudulta, Lapissa sen sijaan on taikaa, eräeksotiikkaa ja hiihtokeskuksia. Tämän näkee Helsingissä asti: Kauppatorillakin on kesäisin kojutolkulla Lapin matkamuistojen myyjiä, vaikkei puolustukseksi voi vedota edes läänin nimeen. Mutta kauppa käy.

Niin, se toinen etsitty asia? Se oli se valkoinen, jota talvisin on maassa. Sitä alkoi näkyä mainittavammin vasta Äkäslompolon jälkeen, Kolariin asti tienvarret olivat jo paljaina. Vanhan maakuntajaon Lapissa oli vielä sen verran lunta, että jos nyt ei varsinaisesti hiihtokeleistä enää voinutkaan puhua kuin menneessä aikamuodossa, ainakin aamutuimaan saattoi suksia suolle.

Keksintö: nimi kertoo sukupuolen

Alkuperäinen Helsingin yliopistolla

Yhdysvaltain patenttivirasto näkyy äskettäin myöntäneen IBM:lle hassunhauskan patentin: Pikaviestinsovelluksissa käyttäjällä on pikkuruinen kuvake (josta käytetään nimitystä avatar,
se kun tavallaan suhteutuu todelliseen henkilöön vähän samalla tavalla kuin hindujumalan inkarnaatio itse jumalaan), ja vaikka tuommoisen kuvakkeen voi yleensä valita itse, jonkinlainen oletuskin sille usein on. Nyt sitten kolmen IBM-läisen uusi suuri innovaatio on, että käyttäjän nimestä voi tietokantaa apuna käyttävän ”antroponomastisen analyysin” avulla päätellä sukupuolen, joten järjestelmä voikin nyt siis valita valmiiksi mies- tai naispuolisen taikka sukupuolineutraalin oletuskuvan.

Tuolloin tällöin harrastan itsekin nimistöntutkimusta ja tiedon louhintaa. Vaikka enimmäkseen olenkin omassa tutkimuksessani keskittynyt paikannimistöön, sen verran sentään tiedän henkilönnimistäkin, että sukupuolen päättely onnistuu jonkinmoisella varmuudella aika monissa kulttuureissa. Tämä ei ole mikään suuri salaisuus, enkä oikein jaksa uskoa vaikkapa Suomesta löytyvän kovin monta maallikkoakaan, joka ei ilmiötä tuntisi. En siis mitenkään ymmärrä, että tämän hoksaaminen riittää patenttiin saakka. Myöskään tietojenkäsittelyllisesti patentissa ei näyttäisi olevan mitään ihmeellistä, etenkään kun varsinainen jutun juju – siis se, miten nimestä päätellään nimitietokannan avulla sukupuoli – jätetään olennaisesti pelkän maininnan varaan. Mutta miksipä toisaalta turhaan selittelemään selvää asiaa.

No jaa, kaipa patenttia saa hakea jos siltä tuntuu. Edes jonkinlainen tolkku hakemusten hyväksymisessä olisi silti hyvä olla.